Epäilemisen filosofia

Filosofia on alusta alkaen suhtautunut kriittisesti ja epäilevästi varmoina pidettyihin asioihin. Juuri tämä on aiheuttanut edistymistä ajattelutavoissa, murtanut ennen niin varmoina pidettyjä uskomuksia. Yksi antiikin Kreikan merkittävimmistä filosofeista, Sokrates, epäili ihmisten luulevan, että he tietävät enemmän kuin mitä todellisuudessa tietävätkään. Hän esitti kysymyksiä, vaati järkeviä perusteluja ja puhkoi näennäisiä viisauksia. Sokrateella oli rohkeutta kyseenalaistaa luuloja ja sai siten aikaan muutosta.
Epäilystä länsimaisessa filosofiassa ei voi oikein puhua ilman suurta ranskalaista filosofia ja matemaatikkoa, René Descartesia. Hän oli ensimmäinen, joka rohkeni kyseenalaistaa kaiken, jopa aistit ja ajattelun. Descartes ajatteli, että kaikki aistimukset, muodot, värit, toiset ihmiset, jne. voisivat olla vain Jumalan tai jonkin pahan hengen luomaa harhaa.
Istun tässä tietokoneeni ääressä kirjoittamassa tekstiä. Vai istunko sittenkään? Ehkä tämä kaikki onkin vain harhaa, jonka jokin korkeampi voima aiheuttaa. Olen nähnyt itseni pelistä ja tiedän miltä näytän. Vai tiedänkö sittenkään. Entäpä jos olenkin vain omituinen limamöykky, joka kuvittelee näyttävänsä aivan toiselta? Jospa olenkin jossakin äärettömän todentuntuisessa virtuaalitodellisuuslaitteessa, joka luo minulle jatkuvasti omituisia harhoja.
Tämä epäily on aivan perusteltua. Jos näin voisi olla, onko mitään, mikä olisi ehdottoman varmaa? Kyllä vain! vastaa Descartes. Jos jokin asia on täysin varmaa, niin se on oma olemassaolo. Jokin korkeampi voima on voinut hämätä minua ja aistejani, mutta vain silloin, jos olen olemassa! Cogito ergo sum - ajattelen, siis olen olemassa.
Descartes päätteli myös, että Jumalan täytyy olla olemassa, koska ihminen, epätäydellinen olento, voi kuvitella täydellisen olennon, Jumalan. Tässä kohti hänen ajatuksissaan heijastuu vielä melko selkeästi keskiaikaisen yhtenäiskulttuurin luoma vankka käsitys Jumalan olemassaolosta. Toisaalta Descartes oli myös itse harras katolilainen, eikä hän olisi varmasti halunnutkaan todistaa, ettei Jumalaa ole olemassa. Tästä huolimatta kirkko ei suhtautunut Descartesin epäilyksiin kovin ilahtuneesti.
Ihmisen minä on Descartesille ihmisen sielu, järki ja ajattelu. Hän uskoi, että siksi juuri järjellä voidaan saavuttaa vankkaa ja vankkumatonta tietoa. Aistit voivat johtaa harhaan, kuten voi helposti huomata. Näiden olettamuksiensa avulla hän jakoi maailman kahteen substanssiin, henkeen ja aineeseen kehittäen siten omaa filosofista järjestelmäänsä. Descartes oli näistä kovin epäilyttävistä johtopäätöksistään huolimatta merkittävä epäilijä, vaikka ironisesti juuri epäilyllään kukisti sisäisen epäuskonsa.
Descartes ei ollut ikuinen epäilijä, mutta hänen epäilymetodinsa antoi lisäpotkua skeptismille, kaikkeen epäilevästi suhtautuvalle aatteelle. Skeptismiä oli jo antiikin Kreikassa. Eräskin skeptikko, Kratylos nimeltään, keksi, että puhe ei välttämättä viestitä oikeaa sanomaansa, vaan antaa vastaanottajalle virheellistä tietoa. Siksi hän ei suostunut keskustelemaan kenenkään kanssa, vaan tyytyi ainoastaan heristämään sormeaan ihmisille, jotka puhuttelivat häntä. Tosin sormen heiluttelunkin voi tulkita kommunikoinniksi ja siksi sekin voi johtaa harhaan.
Skottilainen skeptikko David Hume toi filosofiaan lisää epäilyksiä. Hän esitti, ettei menneisyyden tapahtumista voi muodostaa yleistä lakia. Ajatelleenpa, että avaat vesiraanan. Oletat varmaakin, että sieltä tulee vettä. Näinhän on aina ennenkin tapahtunut, ellei tekeillä ole ollut putkiremonttia tai jotakin vastaavaa. Yllättäen raanasta tuleekin appelsiinimehua. Aikaisempien kokemusten perusteella tehty laki "Raanasta tulee vettä" on pettänyt. Onko sitten varmaa, että raanasta tulee appelsiinimehua? Ehei, pikemminkin se on äärettömän epätodennäköistä, mutta silti mahdollista. Mistäpä tiedät, onko jokin appelsiinimehuterroristi käynyt tekemässä hieman korjauksia putkistoihin?
Tämä Humen induktioperiaatteen kritiikki puree kipeästi empiristiseen tietokäsitykseen, jossa yksittäisten tapausten perusteella yritetään vetää päteviä ja yleisiä johtopäätöksiä. Jopa painovoimalakiin tulee mukaan epävarmuutta. Maapallolla esimerkiksi kynä putoaa maahan, kun siitä päästetään irti vaikkapa puolentoista metrin korkeudella. Tämän johtopäätöksen teemme siitä, että näin on aina tapahtunut. Mutta sepä ei ole Humen mielestä pätevä oletus, sillä saattaisivathan meidän varmoina pitämämme fysiikan lait yhtäkkiä muuttua. Niin ei ehkä aikaisemmin ole käynyt, mutta miksi niin ei voisi tapahtua tulevaisuudessa?
Laajamittainen epäily on ehkä filosofisesti antoisaa, mutta normaalielämässä se ei ole kovin järkevää. Myös David Hume tunnustaa, että jokapäiväinen elämämme tulisi mahdottomaksi, jos pyrkisimme varautumaan kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin tai emme luottaisi kokemukseen. Elämä perustuu oletuksiin, joita teemme, mutta niihin saattaa sisältyä silti se pieni, perimmäinen epävarmuus. Tämä epävarmuus on syytä pitää tiedostaa.
Vaikka ei Humen ja muiden skeptikoiden väitteitä hyväsyisikään, on järkevää suhtautua väitteisiin ja tietoon kriittisesti ja pohtia näiden oikeellisuutta. Nykyaikainen informaatioyhteiskunta tarjoaa paljon tietoa, osa käytännöllistä, osa hyödytöntä. Epäilemisen filosofia kykenee tarjoamaan työkaluja tämän materiaalin käsittelyyn ja lajitteluun.


© Copyright Matti Järvinen

Pääsivu
RuneQuest
Lukeminen
Linkit
Tietokonepelit
Filosofia
Matematiikka
Tulevaisuuspeli
Palaute
Vieraskirja