Himeros - Sokrateen toinen tuleminen
Sokrates palaa Hadeksesta kyllästyttyään toisten kuolleiden filosofien seuraan ja ilmestyy vieläpä Helsingin yliopiston filosofian laitokselle! Tämä on Pekka Himasen filosofisen Himeros-teoksen idea kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Kirjassa Sokrates käy keskustelua Helsingin yliopiston filosofien kanssa; oikeastaan muuta juonta kirjassa ei olekaan. Yksi keskustelijoista on teologisesta filosofiasta luennoiva ja eläkepäiviään Suomessa viettävä dosentti, paavi Johannes Paavali II. Paavin näkemyksiä suurelta osin vastustaa professori Cyborg, oikealta nimeltään Stephen Hawking, entinen fyysikko. Pienemmissä rooleissa esiintyvät yliassistentti ja entinen pop-artisti Madonna ja tuntiopettaja Unabomber, FBI:tä Suomessa pakoileva ekoterroristi. Kirjan varsinaisena kertojana esiintyy Sokrateen vaimo Ksanthippe, jonka tarinaa kuuntelee tarkemmin nimeämätön, mutta Sokrateesta kiinnostunut helsinkiläinen.
Sokrateen ja filosofien välisessä keskustelussa tulevat esiin monet filosofiaan liittyvät kysymykset, kuten tieto-oppi, ekologinen filosofia, etiikan kysymykset, Jumalan olemassaolo ja kuolema. Keskustelu on toteutettu dialogisessa muodossa ja filosofit pyrkivät selittämään kysymyksiä omasta näkökulmastaan. Puheista hahmottuvat jonkinlaiset kuvat kustakin filosofista.
Cyborg on yliopiston filosofeista eniten äänessä. Hän on maailmankatsomukseltaan ateisti ja tiedemies, joka luottaa järkeen, tekniikkaan ja tieteisiin. Cyborg pilkkaa uskoa Jumalaan ja yrittää todistella kantaansa Raamattuun sisältyvillä paradokseilla. Hänen mielestään etiikka ei perustu Jumalaan, vaan on ihmisen itsensä luomaa. Cyborg uskoo evoluutioteoriaan, niin kemialliseen kuin biologiseenkin, vaikka myöntääkin maailman aivan alkuhetkien olevan ehkä turhan hankalia tutkiskeltaviksi. Varsin usein Cyborg vetoaa "luonnonlakeihin" niitä kovin tarkasti määrittelemättä tai todistamatta.
Paavin ajattelutapa on osittain teologinen ja osittain rationalistinen. Paavi uskoo tietysti Jumalaan ja selittää etiikan ja kaiken muunkin Jumalan avulla. Elämän tarkoituksen paavi selittää onnellisuudeksi - Jumalan tahtoon alistumiseksi. Paavi edustaa jollakin tavalla determinististä kantaa, sillä hän uskoo kaiken tapahtuvan Jumalan tahdosta. Toisaalta paavi nostaa esiin myös ihmisen ylivertaisuuden eläimiin verrattuna - joskin toisesta syystä kuin Cyborg. Myös järki on paavin mukaan tärkeä ja sillä voi ymmärtää uskontoon sisältyviä totuuksia, joskin Jumala on ihmisjärjen ulottumattomissa.
Madonnan ajatuksissa voi nähdä eksistentialismia ja empirismiä. Ratkaisevaa on hänen käsityksensä mukaan usko johonkin, joka on järjenvastaista, kuten Jumalan ajalliseen ja samalla ei-ajalliseen olemukseen, paljolti samoin kuin tanskalainen Søren Kierkegaard. Tässä kohdassa ei Madonnan mielestä enää paavin ja Cyborgin ihannoima järki auta, vaan on uskottava. Tämä uskon valinta on hänestä ihmiselle vapaa, joten Madonnan ajatuksissa on myös paljon indeterminismiä. Seksin ja vapaan rakkauden hän nostaa myös tärkeiksi seikoiksi.
Madonna uskoo Jumalaan, muttei samalla tavalla kuin paavi. Hän samaistaa rakkauden Jumalaan, vaikkei kantaansa kovin selvästi perustele muutoin kuin tunteen ja sydämen tasolla. Jumala on Madonnalle mysteeri, jonka voi saavuttaa vain tunteiden kautta.
Unabomber edustaa naturalistista ja ekoistista ajattelutapaa pitäen luontoa kokonaisuudessaan ylivertaisena. Hän halveksii ihmisten saavutuksia ja koko kulttuuria yleensäkin. Tämä ekoanarkisti on siis nähtävästi saanut vaikutteita Jean Jacques Rousseaulta. Unabomber väittää ihmisen luomaa maailmaa luonnottomaksi ja uskoo kaikkien luontoa vahingoittavien tekojen vievän lopulta ihmiskunnan tuhoonsa. Luonnonsuojelijana Unabomber vastustaa eläinten ja kasvien riistämistä jopa ihmisravinnoksi. Itse hän väittää syövänsä vain synteettisesti suoraan alkuaineista valmistettua ruokaa, jotteivät eliöt joutuisi kärsimään. Unabomber vaatii kaikille lajeille luonnonmukaista elämää.
Ihmisten lisääntymisen hän näkee vain ongelmana, joka kuluttaa yhä lisääntyvässä määrin luonnon voimavaroja, aivan päinvastoin kuin Madonna. Unabomber näkee ihmisten kulutuksen ja valtaisan esineiden hamstraamisen luonnolle haitallisena. Samalla tavalla hänen mielestään Cyborgin ihannoima tekniikka tuottaa vain lisää hyödyttömiä ja haitallisia esineitä, jotka saavat ihmiset unohtamaan luonnonmukaisuuden. Ja lisääntyvä välinetulva saa ihmiset haluamaan vain lisää ja aina vain hienompia välineitä luonnon kustannuksella.
Sokrates on tietysti kirjan päähenkilö. Aluksi hän on enemmän kuuntelijan ja kyselijän roolissa ja antaa yliopiston viisaiden filosofien valistaa itseään. Keskustelun edistyessä Sokrates alkaa kuitenkin yhä enemmän ottaa kantaa ja esittää vastaväitteitä, jotka poikkeavat yliopiston filosofien kannoista.
Lopuksi Sokrates hahmottelee mielestäni kovin hämärän näkökulmamäärittelymenetelmän, jota nimittää himeroottiseksi menetelmäksi. Tämä on olevinaan selitys yliopiston filosofien kysymykseen "Mikä on sokraattinen menetelmä?". Nämä eivät siitä ilahdu, vaan pikemminkin raivostuvat ja haukkuvat Sokrateen teorian lyttyyn. Sokrates väittää vielä lopuksi, että filosofia on turhaa, ellei se näy lämpönä elämässä ja että se on vain pelkkä väline.
Pian tämän jälkeen Sokrates pidätetään, hän joutuu oikeuteen ja lopulta onneton filosofi tuomitaan jo toiseen kertaan kuolemaan - tällä kertaa vain ampumalla myrkyn sijaan. Sokrates teloitetaan ja hänen vaimonsa Ksanthippe jää jälleen leskeksi.
Entä kuka näistä viidestä päähenkilöstä muistuttaa ajatuksiltaan eniten minua? Sanoisinpa, että Cyborg, sillä myös minun ajattelutapani pohjautuu melkoisesti tieteisiin, joskaan ei läheskään yhtä suuressa määrin kuin tämän entisen fyysikon. En myöskään väitä Cyborgin tavoin, että uskonto olisi pelkästään paha asia. En ole suinkaan erityisen vakuuttunut Jumalan olemassaolosta, mutta sen sijaan Raamatun opetuksissa on kieltämättä jotakin järkevääkin. Lisäksi tiede yksinään ei minun mielestäni kykene antamaan elämälle järkevää tarkoitusta, eikä selittämään kaikkia eettisiä kysymyksiä. Toisin kuin Cyborg, minä uskon, että elämällä voi olla tarkoitus, vaikkakaan mitään yleispätevää siitä ei voi sanoa.
Jossakin määrin Cyborg on myös skeptikko, vaikkei läheskään yhtä paljon kuin minä. Cyborg ei epäile tiedettä, eikä aseta tieteen kehitykselle moraalisia rajoituksia. Hän puhuu esimerkiksi mahdollisuudesta, että geenejä muuntelemalla kasvatettaisiin ihmiselle siivet tai suotaisiin kyky hengittää veden alla. Omasta mielestäni tällainen ei ole todellakaan eettisesti hyväksyttävää.
Ennen kuin ryhdyin lukemaan Himerosta, olin jo pelannut löyhästi Himasen kirjan pohjalta tehdyn filosofisen tietokonepelin läpi. Osasin odottaa jo pelin perusteella omituista ja jopa härskiä huumoria ja sitähän sitten sainkin. Huumorissa toteutuu ainakin se kreikkalaisten filosofialle asettama vaatimus, että filosofian on oltava leikkiä, paidiaa, ja hauskaa, mutta ei hampaat irvessä vääntämistä.
Himeroksen valitsin luettavakseni osittain siitä yksinkertaisesta syystä, että olin saanut sen kummitädiltäni rippilahjaksi ja oikeastaan melko tietoisesti olin säästänyt sen tätä filosofian viitoskurssia varten, jolla tiesin luettavan jonkin filosofisen teoksen.
Himeros oli yllättävän mielenkiintoinen, eikä sen lukemisessa mennyt kovin pitkää aikaa. Takakannen tekstien perusteella olisin odottanut jotakin paljon tylsempää ja tieteellisempää tekstiä. Erityisen nerokasta on se, ettei kirjailija yritä tyrkyttää väkevästi omia ideoitaan, vaan panee kirjan henkilöt väittelemään keskenään ja todistelemaan omia näkökantojaan useisiin filosofisiin kysymyksiin. Paavin ja Cyborgin käymä keskustelu Jumalan olemassaolosta miellytti minua erityisesti.
Sokrates oli luonnollisesti kirjassa vahvasti esillä. Minusta tuntuu siltä, että Himanen yrittää Himeroksessa tuoda omia näkemyksiään esiin nimenomaan tämän kuuluisan filosofin kautta. Melko ovela strategia, sillä Sokrateen suulla puhuminen luo hänen perusteluilleen auktoriteettia, tosin samaa konstia hyödynsi jo Platon satoja vuosia sitten.
Minun mielestäni Sokrateen rooli kirjassa on vain osittain onnistunut. Naurettavalta vaikuttaa se, että Sokrates on luopunut orjuuden kannattamisesta ja omaksunut paljon uudempien filosofien ajatuksia. Ikävien kysymysten esittämisen sijaan Sokrates rakentelee innolla filosofisia teorioita, eikä jää pelkäksi epäilijäksi. Tämän koen liian platonilaisena, eikä sokraattinen epäily ja kysely pääse tarpeeksi oikeuksiinsa.
Toisinaan Sokrates sentään mainitsee jotakin mielenkiintoista. Paavi ja Cyborg riitelevät elämän tarkoituksesta ja siitä, onko sellaista olemassakaan. Sokrates kysyykin yllättäen, mitä he pitäisivät siitä, jos hän väittäisi elämän tarkoituksen olevan munakoison syöminen. Tämäntapaisissa ajatuksissa on juuri sitä voimaa, joka minua filosofiassa viehättää.
Sokrateen paluu Hadeksesta oli loistava oivallus. Nauruhermojani kutkutti suuresti etenkin se, että hän saapuu juuri Helsinkiin. Antiikkiin kytkeytyvä nykypäivä, joka tulee vielä paremmin esiin Himeroksen pohjalta tehdyssä tietokonepelissä, tuntui mukavan piristävältä. Sokrateen oikeudenkäynnin nykyaikaistaminen ja sen ympärillä pyörivä mediasirkus kuvaavat hyvin meidän aikamme mediasirkusta, jota ei antiikin aikana vielä ollut.
Kirjaa lukevan on nähdäkseni melko välttämätöntä ymmärtää jotakin filosofisesta traditiosta. Vain länsimaisen filosofian historiaa ymmärtävä voi saada Himeroksesta irti jotakin muutakin kuin outojen filosofien jaarituksia. Muutoin keskustelu saattaa mennä yli hilseen, mutta filosofiaa ymmärtävä puolestaan voi nauttia tästä teoksesta.
Itse en saanut kirjasta mitenkään suunnattoman paljon uusia ajatuksia. Hupia sen sijaan toivat yliopiston oudot filosofit; etenkin eläkkeelle jääneen paavin rooli on todella huvittava. Kirjan lopussa Sokrateen selittämä himeroottinen menetelmä oli kuivaa ja tylsää luettavaa. Minun on tunnustettava, että vaikka luin sen läpi, en oikein ymmärtänyt, mihin kirjailija tällä kummallisella teoreettisella roskalla oikein pyrki. Kuitenkin Himeroksen analysoiminen ja sen ajatusten pohtiminen oli melko antoisaa puuhaa. Päältäpäin kovin yksinkertaiselta vaikuttavasta teoksesta löytyy tarkemmin tutkiskeltuna paljon mielenkiintoisia asioita.
Himanen antaa sekä kirjassaan että pelissään paljon painoa filosofialle arkielämässä. Oma osansa on sekä kulutuksen että ruoan filosofialla. Filosofit tilaavat ravintolassa ruokaa juuri sen mukaan, mitä heidän ajattelutapaansa kuuluu. Cyborg ja Unabomber kiistelevät ihmisen oikeudesta hyödyntää luontoa ja kehittää tekniikkaa - hyvin ajankohtaisia ja todennäköisesti vielä tulevaisuudessakin meitä koskettavia aiheita.
Ehkä Himasella on ollut kirjan kirjoittaessaan tarkoituksena suomia jäykkää ja filosofian kaavamaiseksi pakottanutta yliopistoa. Hän näyttäisi haluavan tuoda esiin sen antiikin ajan käsityksen, ettei filosofia ole mitään, ellei se vaikuta elämään. Kirjan yliopistofilosofit puolustavat näennäisesti kovin erilaisia näkökantoja, mutta kun on aika lopettaa keskustelu, he jatkavat elämäänsä aivan sovussa. Filosofia ei siis ole heille elämään kiinteästi liittyvä asia, vaan jokin hetkellinen harrastus, jonka voi halutessaan lopettaa. Juuri tätä elämästä irtautunutta filosofiaa vastaan Himanen nähdäkseni hyökkää. Elämästä vieraantunut filosofia ei ole enää sitä, miksi kreikkalaiset sen alun perin tarkoittivat.
Nykyaikainen filosofia on myös pakattu selväksi ja järjestelmälliseksi kokonaisuudeksi. Filosofia voidaan jakaa teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan ja niistä vielä useisiin alalajeihin. Himeroksessa Sokrates julistaa tämän keinotekoiseksi jaotteluksi. Hän ilmoittaa, ettei ole teoreettinen, eikä käytännöllinen filosofi ja ehkä kuitenkin vähän kumpaakin. Tämä väite ei sovi yliopiston filosofien kaavamaiseen filosofiakäsitykseen, joten he suuttuvat Sokrateen ajatuksista.
Sokrates toteaa vielä, etteivät tärkeimmät filosofit olleet koskaan yliopiston korkeissa viroissa ja muistuttaa, ettei yliopisto tukenut myöskään maailmakäsitystä mullistanutta Galileita. Tällä perusteella hän toteaa, ettei yliopistossa ole yhteiskunnallista, kulttuurillista tai edes tieteellistä muutosvoimaa. Kovia sanoja! Sama pätee Sokrateen mukaan myös kovin laitosmaiseksi muuttuneeseen kirkkoon.
Himeroksen toteutus on todella omaperäistä. Kukapa keksisi nykyään kirjoittaa kirjan platonilaiseen dialogimuotoon? Himeroksen filosofia ei ole mitään jäykkien teorioiden tyrkyttämistä lopullisena ja ehdottomana filosofisena totuutena, vaan filosofisten kysymysten pohdiskelua monelta eri taholta. Esimerkiksi Jumalan olemassaoloa ei todisteta itsestäänselvyytenä, vaan Himanen antaa paavin ja Cyborgin todistella asiaa omasta näkökulmastaan paljastamatta omaa kantaansa asiaan.
Dialogi on helppolukuista, eikä sisällä liikaa ärsyttäviä ja monimutkaisia termejä - ainoastaan silloin tällöin kreikkalaisia sanoja. Himerosta jaksaa lukea siinä missä vaikkapa Russelin Länsimaisen filosofian historia alkaa jo tympiä muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen. Ehkä toisaalta syynä on myös Himasen Russelia nykyaikaisempi ajattelutapa ja kerronta. Himanen ei esittele mullistavia teorioita, eikä mainitse nimeltä juurikaan antiikin aikaa nuorempi filosofeja, mutta soveltaa teorioita nykyaikaisesti.
Minkälainen lukukokemus kirja olisi sitten ilman tietokonepeliä ollut? Vaikea sanoa, mutta uskon, että pääsin kirjan juoneen paremmin kiinni, kun olin ensin pelannut kirjan pohjalta tehdyn pelin läpi. Filosofisen tradition kannalta pidän peliä kirjaa informatiivisempana opetustarkoituksissa, mutta toki Himeros oli myös mukava lukukokemus.
Himeroksesta saattoi löytää paljon filosofian viitoskurssin tunneilla käytyjä asioita taustalta. Luonnollisesti dialogimuotoinen keskustelu oli tuttu Platonin teoksesta, jota tunnilla luettiin ääneen. Koko kirjan kantava idea, että filosofian tulee kuulua elämään oli tuttu tunnilta, jolla käsiteltiin kreikkalaista filosofiaa. Toisaalta en voi väittää, että nämä asiat olisivat jääneet mieleen kirjan perusteella. Ehkei se ole Himasen tarkoituskaan, vaan uskon hänen halunneen Himeroksella saada vain lukijansa ajattelemaan filosofiaa ja sen suhdetta omaan elämäänsä.
Onko kirja muuttanut millään tavalla minun ajatuksiani lähemmäs perinteistä kreikkalaista filosofia-ajattelua? Tuskinpa vain. Ehkä olen oppinut ymmärtämään paremmin Sokrateen käsityksiä, kuten sitä, että filosofian on oltava osa elämää, että elämässä on oltava hehkua ja lämpöä ja että mestaruus on kyky etsiä jatkuvasti uutta niin, ettei väitä olevansa täydellinen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tinkisin ajattelutapani perusskeptisyydestä, vaikka edellä mainitut asiat ovatkin antaneet minulle ajattelemisen aihetta. Toki siinä on ainakin järkeä, ettei ihmisestä voi koskaan tulla täydellistä muutoin kuin itsensä suhteen. Aina on jotakin parannettavaa.
|
|