Søren Kierkegaardin uskon filosofia
Tanskalainen Søren Kierkegaard lienee yksi eurooppalaisen filosofian kummallisimpia ja samalla synkimpiä ja ahdistavimpia hahmoja. Hän ei ollut eläessään kuuluisa, eikä hänen kirjallinen tuotantonsa saavuttanut menestystä hänen elinaikanaan. Kuitenkin myöhemmin Kierkegaardin ajatukset ovat vaikuttaneet tänä päivänä tärkeään eksistentialismiin ja hänen filosofiansa on kiehtonut monia sellaisia, jotka eivät ole tunteneet järkiperäistä tai yleispätevää filosofiaa omakseen.
Kierkegaard kritisoi rankasti Hegelin luomaa järkeen pohjautuvaa maailmaa, jossa järki hallitsee ja yksittäinen ihminen jää syrjään. Kierkegaardin mielestä olennaista kaikessa on ihminen yksilönä, omia ratkaisuja tekevänä olentona, eikä minään järjestelmän osana. Hegel oli rationalisti ja uskoi järkeen. Eikö hän huomannut, mikä hän itse oli? Kierkegaardin mielestä aivan toista kuin puhdasta järkeä ja ajatusta. Pohjimmiltaan Hegelkin oli ihminen, joka hikoili, haisi, niisti nenäänsä ja tunsi fyysistä himoa, oli siis kaukana puhtaasta järjestä.
Kierkegaard oli uskon filosofi. Hänestä objektiiviset, tieteellisesti todistetut totuudet olivat tyhjiä ja vailla sisältöä. Järjelliset selitykset ovat latteita ja mitäänsanomattomia, eivätkä tee oikeutta vapaalle ja riippumattomalle ihmiselle, joka on valmis asettamaan kaiken vaakalaudalle vakuutenaan vain hänen oma uskonsa. Edes uskonnosta ei ole mitään iloa, jos se pyritään todistamaan oikeaksi järjellisesti ja loogisesti, eikä siihen vain uskota sokeasti.
Kristinusko oli Kierkegaardille ainoa ja oikea totuus. Kristinuskon käsitys elämästä kuoleman jälkeen oli Kierkegaardin mielestä mitä mahdottomin väite objektiivisesti tarkasteltuna. Jos siihen silti uskoo, on tehnyt valintansa, Kierkegaardin mielestä oikean, ja heittäytynyt uskon varaan ja mahdollisimman järjettömän sellaisen.
Kirkko organisaationa oli Kierkegaardille pakanuuttakin pahempi asia. Hänen uskonsa ei ilmennyt yhteisön, seurakunnan, vaan yksilöiden kautta. Raamatun Abraham oli Kierkegaardille suuri sankarihahmo, sillä hän oli valmis uhraamaan oman poikansa järjettömästi, ilman mitään epäilyjä, ainoastaan uskoonsa tukeutuen. Abrahamilla ei ollut tekonsa oikeutuksesta mitään muuta todistetta kuin ääretön ja sokea uskonsa siihen, että tekee oikein Jumalan käskyä noudattaessaan. Ei kai kukaan järkevästi ja ilman uskoa ajatellut ihminen olisi moiseen ryhtynyt.
Kierkegaard jakoi ihmisen elämän kolmeen eri tasoon. Ensimmäinen ja alin oli esteettinen elämä, jossa ihminen toimii ainoastaan mielihalujensa ja aistiensa mukaan ilman moraalisia velvoitteita. Mikään aistit ylittävä kokemus ei ole ensimmäisessä elämäntasossa elävälle ihmiselle merkityksellistä. Kuitenkaan tämä taso ei tuo tyydytystä, vaan luo Kierkegaardin mukaan vain kyynisyyttä. Siksi ihmisen tuleekin kehittyä toisen tason eettiseen näkemykseen.
Toisena tasona oli moraalinen elämä. Siinä ihmisen elämään vaikuttavat rajoittamattomien mielihalujen lisäksi myös moraaliset sidokset, kuten velvollisuudet ystäviä ja perheitä kohtaan. On selvää, että nämä sidokset rajoittavat omaa elämää ja eksistentiaalista valinnanvapautta. Yksilöllisyys kärsii, joten korkeimpaan eettiseen tasoon on vielä matkaa.
Lopulta päästään kolmannelle ja Kierkegaardin mielestä lopulliselle ja korkeimmalle tasolle. Tässä uskonnollisessa elämässä ihminen heittä kaikki moraaliset sidoksensa pois harteiltaan ja turvaa normien tai järkensä sijaan pelkkään uskoon. Päätösten on oltava omia, eivätkä mitkään yhteiskunnalliset tai sosiaaliset odotukset saa haitata.
Jossakin määrin Kierkegaardin uskon filosofia on pelottavaa. Jos ihmiset tosiaan noudattaisivat näin fanaattisesti uskoaan, se voisi tehdä heistä pelottavia taistelijoita tai terroristeja, joita kuolemakaan ei pelota, kun he seuraavat ääretöntä uskoaan. Koska järki on turhaa, nämä ihmiset eivät pysähtyisi pohtimaan tekojensa seurauksia. Kansalliset lait tai jopa YK:n ihmisoikeusjulistus olisivat heille vain rajoitteita, jotka pyrkivät estämään heidän heittäytymistään pelkän uskon varaan.
Kierkegaardin usko on kuin hyppy. Seison kuilun partaalla ja sen toisella puolella on Jumala, niin uskon. Minun täytyy siis luottaa uskooni ja hypätä. Se on valintani, jota seuraan, kävi miten kävi.
|
|