Tieteen kehitys ja edistys
Tieteen kehitys ja sen luoma edistys tuntuvat kai nykyään itsestäänselviltä. Yhä tehokkaampia lääkkeitä kehitetään ja yhä tehokkaampia tietokoneita tuodaan markkinoille. Tämä on välttämätöntä ja hyvää, ajattelevat monet. Filosofian historiasta löytyy kuitenkin myös kehityksen kannattajien lisäksi vastustajiakin. Kaikki eivät näe kehitystä hyvänä asiana, vaan uskovat siihen liittyvän ongelmia.
Keskiajalla tiede oli melkoisen pysähtyneessä tilassa, sillä yleinen käsitys oli, että kaikki tiedetään jo. Tiedon tavoittelu nähtiin lähinnä tunnetun tiedon järjestelemisenä, ei uuden etsimisenä. Sen sijaan uudella ajalla ja etenkin valistuksen myötä nämä käsitykset murtuivat. Mm. René Descartesin ja Francis Baconin johdolla alettiin etsiä uutta ja kyseenalaistaa kirkon "tieteellisiä" käsityksiä. Filosofiasta tuli jämähtäneen teologian sijaan uusia mahdollisuuksia etsivä ja kriittinen. Uudet mittauslaitteet mahdollistivat tarkan empiristisen tutkimuksen ja innostivat kehittämään uutta ja mullistavaa.
Saksalainen G. W. F. Hegel oli ehkä tieteellisen kehitysajattelun huipentuma. Hän uskoi, että kehitys ja edistys ovat jatkuvia ja vääjäämättömiä, suorastaan kohtalonomaisia. Hegelille sota oli kehityksen kulta-aikaa ja rauha vain tyhjä kohta historiassa. Tottahan on, että monia keksintöjä alun perin kehitetty nimenomaan sotaa varten ja ne ovat myöhemmin hyödyttäneet myös siviileitä. Esimerkiksi lentokoneet kehittyivät huimasti toisen maailmansodan aikana, kun ilmaherruus haluttiin saavuttaa taistelumenestyksen lisäksi myös tekniikkaa kehittämällä.
Hegel keksi dialektisen kehitysopin. Sen mukaan ensin asia ymmärretään ja syntyy teesi. Tämän jälkeen nousee esiin vastakkainen näkemys, antiteesi. Nämä saavat aikaan ristiriidan ja kun ne sulautuvat yhteen, syntyy synteesi ja tapahtuu kehitystä.
Tieteen noustessa uudella ajalla syntyi myös kehityksen ihannointia vastustavia aatteita. Esimerkiksi ranskalainen Jean-Jacques Rousseau väitti, että tieteet vain lisäävät tuskaa ja pilaavat luonnollisen ihmisen. Väitteessä näyttäisi olevan ainakin jonkin verran perää, sillä onhan tiede luonut maailmaan myös ikäviä asioita, kuten joukkotuhoaseet ja geenimanipulaation riskit.
Ehkä olemme tehneet mahtavia keksintöjä, jotka helpottavat jokapäiväistä elämäämme, mutta emme ilman, että jokin muu olisi kärsinyt. Meillä on esimerkiksi sähkölämmitys, vaan sähköäpä täytyy tuottaa jotenkin ja jos sitä tuotetaan vaikka fossiilisilla polttoaineilla, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus lisääntyy. Samalla tavalla eurooppalaiset ovat sivistäneet muita, eurooppalaisten mielestä alkeellisempia kansoja, mutta alkuperäiskansojen omaksuessa eurooppalaisen kulttuurin heidän alkuperäiset ja arvokkaat kulttuurinsa tuhoutuvat.
Seuraavaksi esittelen hieman filosofien laatimia tieteen kehittymisen tapoja.
Thomas Kuhn esittää, että tiede kehittyy paradigmojen, tieteen perusoletusten, kautta. Tämän teorian mukaan tiede on eräänlaista ryhmätoimintaa. Tieteen esiparadigmaattisessa vaiheessa tiedemiehillä ei ole yhteisiä periaatteita ja oletuksia siitä, mitä ja miten tutkimusta tehdään. Normaalitieteen vaiheeseen siirryttäessä periaatteet muodostuvat ja tiedekäsitykset vakiintuvat. Lopulta tilanne kuitenkin kriisiajan vaiheessa muuttuu kestämättömäksi, koska syntyy anomalia eli havainnot ovat ristiriidassa aiemman, vakiintuneen käsityksen kanssa. Yhtenäisyys murtuu ja palataan takaisin esiparadigmaattiseen vaiheeseen. Tämä kiertokulku on Kuhnin mukanaan tehokkain tapa tieteen kehittymiseen.
Toisen, Karl Popperin teorian mukaan uuden tieteellisellä tutkimuksella saadun tiedon tulee selittää vanhan tiedon menestys ja selittää asia edellistä paremmin. Tämä konservatiivinen teoria siis näyttäisi tukevan tiedon kasautumista. Ongelma tulee kuitenkin silloin, jos vanha tieto on virheellistä, eikä uusi, oikea tieto voi sitä silloin Popperin mukaan korvata.
Kolmas ja viimeinen teoria on Paul Feyerabendin melko irrationaalinen ja anarkistinen teoria. Sen mukaan loogisesti ja järjestelmällisesti etenevä tieteen kehitys on mahdotonta ja että tiede kehittyy sattumien ja rohkeiden arvausten kautta. Tieteen tarkoitus on murtaa perinteisiä käsityksiä ja sääntöjä. Teoriaan kuuluu myös vanhan tiedon kriittinen tarkastelu. Esimerkiksi Galilei rikkoi oman aikansa vallitsevia käsityksiä väittäessään, että Maa pyöriikin Auringon ympäri, eikä päinvastoin. Ilman uskallusta auktoriteetin sanelemien "totuuksien" murtamiseen ei mitään kehitystä tapahdu.
1700-luvulta lähtien tiedon määrä on kasvanut rajusti. On kehitetty valtava määrä tutkimusmenetelmiä mitä erilaisimmille tieteenaloille. Nykyaikana Internetistä voi löytää tieto lähes mistä asiasta tahansa. Internet on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että vaikka tietoa on paljon, sen määrä ei kerro mitään laadusta. Osa Internetin tiedosta on hyödytöntä näennäistietoa tai suorastaan harhaanjohtavaa materiaalia.
Nykyaikana tiede on noussut suorastaan uskonnon asemaan. Tieteen kehityksestä on tullut suorastaan elinehto. Vauhdin hillitsemisen uskotaan olevan katastrofi. Vaan onko tämäkään äärimmäisyys hyväksi?
|
|