Poika, joka ei osannut lukea

- Etkö sinä saakelin tolvana tajua, mitä tässä lukee!

Nuorehko kotiopettaja repi hiuksiaan ärtymyksestä ja turhautumisesta sairaana. Poika koetteli hänen hermojaan väittämällä ettei ymmärtänyt kirjaimista muodostuvia sanoja. Kirjaimien nimet tuo jästipää kyllä hallitsi muttei muka ainoatakaan sanaa! Opettaja oli varma, että poika valehteli ja ettei tuollainenkaan turpelo voinut olla hyötymättä hänen pitkästä ja kärsivällisestä opetuksestaan.

Kotiopettaja olisi ripustanut hanskat naulaan jo paljon aikaisemminkin, mutta pojan perhe oli varakas ja maksoi anteliaasti typerän jälkeläisensä opettamisesta. Tosin rajansa kaikella, ja opettajan raja tuli nyt, kun hän oli opettanut poikaa kolme viikkoa ilman pienintäkään edistystä. Vanhempien toiveesta hän oli yrittänyt hyödyntää moderneja opetusmetodeja eikä perinteistä väkivaltaa. Mutta turhaan.

Helvettiin nämä liberaalit, opettaja ajatteli itsekseen. Hänen mielestään kunnon selkäsauna olisi saanut pojan oppimaan alta aika yksikön, mutta työnantaja ei sitä sallinut. Niinpä opettaja lähti pois ovet paukkuen ja vaatimatta edes sen viikon palkkaansa. Niin kyllästynyt hän oli poikaan, joka vain tuijotti häntä sinisillä lapsensilmillään, kun hän narisutti liitua taulua vasten.

Kotiopettaja oli väärässä. Ei poika ilkeyttään opettajaansa kiusannut. Sanat vain olivat niin kummallisia ja käsittämättömiä, vaikka poika hyvin tiesi, että ne olivat vain kirjainten muodostamia jonoja. Toki hän tunsi A:n ja B:n ja muut kirjaimet, mutta heti kun ne liittyvät yhteen, kirjainten välittämä viesti muuttui käsittämättömäksi. Poika halusi kaikesta sydämestään olla mieliksi alituisesti vaihtuville opettajilleen ja vanhemmilleen muttei voinut mitään itselleen.

Oppitunnit luonnollisesti päättyivät, kun opettaja oli lähtenyt. Pojan vanhemmat alkoivat taas kiivaasti etsiä uutta opettajaa sanomalehti-ilmoitusten ja tuttaviensa välityksellä. Valitettavasti sana oli kiertänyt, eikä halukkaita kotiopettajia tahtonut löytyä. Tai kyllä heitä löytyi, mutta ainoastaan epäilyttäviä tyyppejä, joita vanhemmat eivät olisi millään hinnalla palkanneet.

Poika jäi leikkimään opetushuoneeseen ilman opettajaa. Sen parempaa opetusta vanhemmat eivät tähän hätään keksineet. Lastenhoitaja tietysti valvoi häntä, mutta opettamiseen naisesta ei taatusti ollut: eihän tuo uskollinen palvelijatar osannut itsekään muuta kuin puumerkkinsä raapustaa.

Lastenhoitajan torkkuessa tuolillaan poika kiinnitteli yksittäisiä kirjaimia metalliseen tauluun. Kirjaimet olivat värikkäitä, ja niiden selässä oli magneetti, jonka avulla ne pysyivät kiinni. Osa kirjaimista oli maalattu punaiseksi, osa keltaiseksi ja toiset taas vihreiksi. Poika asetteli niitä taululle sikin sokin. Jokainen kirjain symbolisoi jotakin: oli erilaisia eläimiä, ihmisiä, esineitä. Mutta koskaan kahdella vierekkäin olevalla kirjaimella ei ollut erityistä merkitystä.

Poika oli juuri asettamassa T-kirjainsotilaita suoraan riviin, kun hänen koulupulpettinsa kansi ponnahti äkisti auki, ja sillä lojuneet magneettikirjaimet putosivat lattialle. Kolina ei herättänyt lastenhoitajaa, joka torkkui autuaasti.

Poika ponnahti ketterästi lattialta pystyyn ja kurkisti uteliaana pulpetin sisään, mikä kumma oli oikein pompauttanut sen kannen ylös. Hän näki koulutarvikerojujensa keskellä pienen nuken, jonka nappisilmät katsoivat poikaa. Se muistutti suuresti useita hänen kotiopettajiaan, sillä sillä oli pikkuruinen kirja kainalossa ja silmälasit nenällä.

Yllättäen nukke liikahti ja pomppasi lattialle, jossa se venytteli käsiään. Poika laskeutui hämmästyneenä mahalleen lattialle tarkastellakseen outoa leikkikalua.

- Nonniin, nukke tokaisi tarmokkaasti. Nyt opimme lukemaan.

Puhuva nukke, poika tuumi nenäänsä niiskauttaen. Olivatpa hänen vanhempansa keksineet erikoisen leikkikalun.

Nukke kosketti pienillä sormillaan punaista P-kirjainta. Puinen kirjainlaatta muuttui himmeämmäksi. Pieni opettaja nosti sen kaksin käsin ylös ja nakkasi sen pojalle. Tämä otti kirjaimen refleksinomaisesti kiinni. Poika katsoi P:tä ja sitten nukkea epäluuloisena. Mitä ihmettä outo lelu oli tehnyt hänen kirjaimelleen? Se tuntui taipuisalta ja pehmeältä.

- Laita se suuhusi ja pureskele huolella, nukke opasti. Älä unohda maistella sen makua huolella. Lopuksi voit nielaista sen.

Poika haistoi punaista kirjainta. Se tuoksui heikosti jollekin hedelmälle. Lastenhoitaja oli kyllä kieltänyt laittamasta esineitä suuhun, mutta hänpä olikin unten mailla. Niinpä poika työnsi kirjaimen suuhunsa, ja hänen terävät hampaansa jauhoivat sitä. Maku oli miellyttävä, ja se virkisti mieltä. Poika imeskeli kirjainta, kunnes se oli liuennut kovin pieneksi.

Sillä aikaa pikkuinen opettaja oli muuttanut lisää kirjaimia syötäviksi ja kehotti poikaa syömään nekin. Tämä totteli ja nautti kirjainten raikkaasta mausta. Väreistään huolimatta jokainen kirjain maistui erilaiselta.

Pian poika huomasi ahmineensa kaikki aakkosten kirjaimet. Hän vilkaisi kysyvästi nukkea. Pikkumies ojensi hänelle nyt vuorostaan numeroita ja välimerkkejä. Ne maistuivat yhtä hyvältä kuin kirjaimetkin, joskin ehkä aavistuksen verran kirpeämmiltä.

- Nyt sinä olet hoidellut riittävästi merkkejä, nukke ilmoitti tyytyväinen ilme kasvoillaan. Alahan sitten kirjoittaa taululle! Voit vaikka näin aluksi kirjoittaa oman nimesi ja vanhempiesi nimet. Sitten voit jäljentää ulkoa oppimiasi loruja. Kyllä, ne riittävät hyvin täksi päiväksi.

Epäröivästi poika tarttui liituun ja tuhersi oman nimensä taululle. Ei se niin hieno ollut kuin opettajan kirjoittama, mutta hän tosiaan ymmärsi kirjainjonon merkityksen. Poika lausui nimensä hiljaa ääneen otsa keskittyneesti rypyssä. Hänen silmänsä kirkastuivat, ja liitu alkoi kirskuttaa taulua.

Lastenhoitaja heräsi epämiellyttävään kitinään. Hän räpytteli likinäköisiä silmiään ja huomasi pojan vetelevän kiivain vedoin sotkuja liitutaululle. Nainen pomppasi pystyyn ja ryhtyi sättimään hoidokkiaan, koska tämä likasi puhtaaksi pyyhityn taulun ja piti kirjoittaessaan ikävää ääntä.

Poika selitti lastenhoitajalle innoissaan osaavansa kirjoittaa. Tämä ei uskonut häntä vaan haki paikalle kamaripalvelijan, joka hallitsi lukutaidon. Palvelija oli pudota istuvilleen lukiessaan pojan raapustamia mutkikkaita loruja. Mies riensi kiireesti isännän luokse, ja tämä saapui juoksujalkaa paikalle.

Koko talon väki kerääntyi katselemaan, kuinka talon tuleva isäntä kirskutti liitua ja piirteli kauniita kirjaimia taululle. Pojan äiti ja isä itkivät ilosta, sillä olihan heidän poikansa oppinut kirjoittamaan. Kukaan ei koskaan huomannut, että suuri määrä magneettikirjaimia oli kadonnut selittämättömästi.