Kohtalon ivaa


Tunsin kostean mullan tuoksun sieraimissani, kun työnsin raskaan, metallilla vahvistetun oven auki ja astuin synkkään kammioon, jossa minä ja veljeni olimme asuneet jo jonkin aikaa. Veljeni tuli perässäni kammioon, sulki oven ja työnsi salvan kiinni. Sytytimme yhdessä kammion seinissä olevat soihdut, jotka loivat valoaan meihin kahteen. Olisimme olleet varmasti outo näky soihtujen valossa, jos joku olisi ollut katsomassa.

Minä olin komea, vaalea nuorukainen, jonka varjoa soihdut eivät saaneet näkymään. Syy oli yksinkertainen: olin jo osittain poissa tästä maailmasta, koska minut oli muutettu vampyyriksi, voimakkaaksi, kuolemattomaksi ja epäkuolleeksi olennoksi. Luonteeltani olin hiljainen, sulkeutunut ja joskus suorastaan ihmisiä vihaava. Vaikka en pitänyt yleensä ihmisistä, yksi poikkeus oli: veljeäni rakastin täydestä sydämestä ja hänen vuokseen olin valmis menemään vaikka läpi tulen ja veden.
Veljeni oli täydellinen vastakohtani: hän oli tumma ja tulinen luonne, tunteellinen ja ihmisläheinen. Siinä, missä minä olin kylmä ja laskelmoiva, veljeni oli puhelias ja tunteilla elävä.
Kaikista eroistamme huolimatta olimme todella läheisiä toisillemme ja valmiita uhraamaan henkemme toistemme puolesta.
Veljelläni oli kuitenkin eräs asia, joka vaivasi häntä: hänen päällään oli voimakas kirous.
Vuosi sitten olimme tunkeutuneet erääseen pieneen temppeliin ryöstöaikeissa, mutta pidimme liikaa melua ja herätimme temppelin kolme pappia ja pari iäkästä vartijaa. Vartijat me voitimme helposti, sillä olimme molemmat erinomaisia miekkailijoita ja täysissä nuoruuden voimissa.
Papit oli vielä helpompi tappaa, koska he olivat aseettomia, eivätkä yrittäneetkään puolustautua, vaan kirosivat meidät surkean jumalansa nimeen. Vanhin papeista langetti edellä mainitsemani kirouksen juuri ennen kuin veljeni miekka surmasi hänet. Saimme temppelistä hyvän ryöstösaaliin ja myimme sen hyvään hintaan pimeille kauppiaille. Kirouksen vaikutukset tulivat kuitenkin myöhemmin ilmi kohtalokkain seurauksin.
Muistan vielä nytkin elävästi sen yön, kun minä, veljeni ja kolme varastoveriamme nukuimme eräässä likaisessa majatalossa hyvästä ja vaarallisesta ryöstöstä uupuneina. Täysikuu loi kalvakkaa valoaan huoneemme likaisen ikkunalasin läpi.
Olin jo vaipunut kooman kaltaiseen vampyyriuneen, tyytyväisenä imemästäni verestä. Heräsin kammottavaan kiljuntaan ja kun avasin silmäni, näin yliluonnolliselta vaikuttavan hohtavan olennon. Olento oli osittain ihminen ja osittain liskomainen dinosaurus, joita olin nähnyt kaukaisissa maissa. Ihmisdinosauruksella näytti olevan puuhaakin: se oli murskannut jalallaan kahden roistotoverini päät ja iski juuri kolmannen seinää vasten.
Vetäisin miekkani esiin ja etsin katseellani veljeäni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt koko huoneessa, mutta ihmisdinosaurus kääntyi puoleeni. Jokin katseessani sai sen kuitenkin epäröimään, eikä se hyökännyt. Tuijotin otusta silmiin, ja se tuijotti takaisin. Katseesta ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Tiesin jotenkin vaistomaisesti, että katsoin veljeäni, joka oli muuttunut ylipapin kirouksen vuoksi ihmisdinosaurukseksi.
Katseeni vampyyrivoimat alkoivat vaikuttaa veljeeni, vaivuttaen hänet hitaasti uneen. Tunsin henkisen voiman siirtyvän minusta pois, kun veljeni vaipui silmät kiinni pienen huoneen lattialle.
Aamuyön aikaan hän muuttui takaisin ihmismuotoonsa, eikä aamulla herätessään muistanut enää mitään yön tapahtumista, vaan kauhistui nähdessään ruumiit. Veljeni ei tahtonut uskoa tarinaani yön tapahtumista, mutta kun vannoin sen olevan totta kuolleiden vanhempiemme kautta, hän uskoi viimein tarinani.
Selitin hänelle, että uskoin kirouksen aiheuttavan lykantropiaa, jonka vuoksi hän muuttuisi aina välillä pedoksi ja muulloin olisi aivan oma itsensä. Tämä järkytti kovasti veljeäni, ja ensimmäisen kauhistuksen jälkeen hän kyseli minulta parannuskeinoja lykantropiaan.
- En tiedä mitään muuta keinoa kuin loukkaamamme jumalan rukoilemisen, vaikka arvelen, ettet suostu siihen, vastasin.
- En tosiaankaan, vaan mieluummin vaikka kuolen kuin rukoilen lihavien pappien jalkojen juuressa! veljeni ärähti raivoissaan ja avuttomana.
Siitä lähtien kiertelimme monia maita ristiin rastiin ja etsimme keinoa, joka vapauttaisi veljeni kirouksen vallasta. Tämä kirous vaivasi, kuten pian huomasin, vain täysikuisina öinä, ja niinpä sidoin hänet tukevilla köysillä näinä aikoina.
Tämän kaiken muistin kuin eilisen, kun taas kerran sidoin veljeni kädet ja jalat paksulla köydellä, sillä oli jälleen täysikuu. Asetin tukevasti köytetyn veljeni hänen makuupaikalleen kammion lattialle. Sitten kävin itsekin nukkumaan tukittuani korvani kankaanpalasilla ja nukahdin pian.
Aamulla veljeni oli taas normaali. Avasin hänen köytensä, ja hän nousi ylös venytellen puutuneita raajojaan. Hotkimme kylmää paistia aamiaiseksi ja sen jälkeen lähdimme pois kammiostamme. Ennen lähtöä minä kuitenkin laitoin kasvoilleni hiukan punertavaa väriainetta, koska muuten kalpeuteni pistäisi liikaa ihmisten silmiin.
Olimme löytäneet tämän turvallisen piilopaikan hautausmaan katakombien sokkeloisesta verkostosta. Olimme löytäneet myös sattumalta katakombeista läheiseen kaupunkiin johtavan salakäytävän, jota käytimme kulkureittinämme. Kuulemamme mukaan jossakin kaupungin laitamilla asusti vanha ja mahtava maagi, joka oli erikoistunut kirouksien poistoon ja henkien manaukseen.
Puikkelehdimme läpi mutkikkaan tunneliston, jonka seiniin olimme laittaneet pieniä merkkejä, joita seuraamalla emme eksyisi tuntemattomiin käytäviin. Lattialla lojui luita ja pääkalloja, merkkeinä luolaston käyttötarkoituksesta. Kovaksi tallaantunut maalattia pehmensi askeleitamme. Kaikkialla leijui kuoleman tuoksu, joka oli tullut jo tutuksi meille molemmille.
Kuljin edellä ja saavuttuamme erään tavalliselta näyttävän seinän luokse, painoin seinässä olevaa pientä koloa, ja seinään aukeni naristen aukko, jonka läpi kuljimme. Salaovi loksahti kiinni, kun olimme kulkeneet siitä läpi.
Kuljimme hetken aikaa mutkittelevaa käytävää ja saavuimme pian umpikujaan. Painoin taas seinässä olevaa pientä koloa, ja jälleen seinään aukeni aukko, jonka läpi pujahdimme vikkelästi. Olimme saapuneet vanhaan varastoon, joka ei ilmeisesti ollut enää käytössä. Avasimme varaston ulko-oven ja luikahdimme kadulle ihmisvilinään.
Puikkelehdimme ihmisten joukossa kohti läheistä kapakkaa ja sen luokse saavuttuamme astuimme sisään. Kapakassa oli vielä melko vähän ihmisiä, ja hekin luultavasti vakioasiakkaita, jotka joivat aamukrapulansa parantamiseksi. Niinpä istuimme vapaaseen pöytään ja tilasimme oluet.
Maistellessamme kapakan kehnoa olutta, kuuntelimme myös ihmisten puheita. Kolme vanhahkoa sotilasta joi vanhojen hyvien aikojen kunniaksi sellaista tahtia, että he lensivät pian ulos jämäkän ulosheittäjän toimesta, tultuaan liian herkistyneiksi ja alettuaan laulaa. Kaksi kohtalaisen varakkailta näyttävää kauppiasta keskusteli liikeasioista hiljaisella äänellä. Muutama tavallinen ryyppyveikko latki alkoholijuomiaan hidasta tahtia. Eniten meitä kuitenkin kiinnosti pari velhonnäköistä miestä, jotka keskustelivat ammattikuntansa asioista.
Lyöttäydyimme velhojen seuraan, ja kerroin olevani itsekin velho ja vaeltelevani ympäri maailmaa tutustumassa eri maiden velhoihin. Aluksi he suhtautuivat meihin epäluuloisesti, mutta veljeni onnistui murtamaan heidän kylmänkiskoisuutensa loistavalla keskustelutaidollaan. Saimme selville, että kaupungin velhot ovat jakautuneet kolmeen velhokiltaan ja että jokaista johtaa maagi ja viisi muuta voimakkainta velhoa. Killat olivat kuulemamme mukaan huonoissa väleissä toisiinsa ja ne kävivät kulissientakaista taistelua voimakkaimman killan asemasta.
Nämä kaksi velhoa kuuluivat Kolmen terässilmän kiltaan, jonka he tietysti kehuivat suurimmaksi ja kauneimmaksi. Killan johtaja oli mahtava Angtus-maagi, jonka velhot kertoivat asuvan kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kartanossaan ja sieltä käsin johtavan kiltaa.
Sanoin velhoille, että olisimme kiinnostuneita tapaamaan Angtuksen ja että voisimme kertoa tälle ehkä uutisia muiden maiden velhoista ja heidän tavoistaan ja taioistaan. Velhot katsoivat toisiinsa pohtivan näköisinä. Lisäsin vielä voivani antaa heille pergamenttikäärön, jossa opetetaan näppärä haavojenparannusloitsu.
Velhot kuiskivat hetken ja ilmoittivat meille sitten käyvänsä kysymässä johtajaltaan, ottaisiko hän meidät vastaan. He kehottivat meitä odottamaan kapakassa sen aikaa ja lähtivät sitten pois.
Puolen tunnin kuluttua he palasivat ja kertoivat Angtuksen ottavan meidät vastaan heti.
Lähdimme kapakasta maksettuamme oluet, jotka eivät minun mielestäni olleet hintansa arvoisia, ja kävelimme kaupungin portille. Vartijat antoivat meidän poistua kaupungista ilman hankaluuksia.
Saavuimme hetken kuluttua suuren kartanon luokse, jonka portilla seisoi vartijoita, joilla oli panssareissaan kolmen silmän muodostama kolmio, Kolmen terässilmän killan tunnusmerkki. Nähtyään saattajamme, he päästivät meidät kartanon pihalle. Saattajamme johtivat meidät kartanon päärakennuksen ovelle, jonka edessä seisoi vielä yksi vartija. Tämä avasi meille oven ja päästi meidät sisään.
Tulimme suureen aulaan, jota koristivat erilaiset patsaat ja maalaukset. Täällä seuralaisemme kehottivat meitä asettamaan miekkamme ja tikarimme seinän vieressä olevaan asetelineeseen. Teimme niin, sillä muuten meillä ei olisi ollut toivoakaan päästä maagin luokse.
Meidät vietiin eräälle ovelle, ja toinen velhoista koputti oveen. Oven takaa kuului kehoitus tulla sisään, ja niinpä oveen koputtanut velho avasi oven ja astui sisään. Me muut seurasimme häntä ja astuimme sisään ylelliseen työhuoneeseen.
Huoneen seiniä koristivat täytettyjen eläinten päät, monenlaiset aseet ja värikkäät maalaukset. Huone oli kalustettu useilla kaapeilla, kirjahyllyillä, muutamalla suurella tuolilla ja valtavalla ja taidokkaasti valmistetulla kirjoituspöydällä, jonka ääressä istui vanha, mutta teräväkatseinen mies, josta suorastaan säteili rikkaus, hyvinvointi ja valta. Miehen vieressä istui kaksi raskaasti aseistettua miehenroikaletta, jotka olivat ilmeisesti henkivartijoita. Huoneen seinässä oli suuri ikkuna, josta aukeni näkymä suoraan kartanon pihalle.
Vanha mies, jonka arvasimme olevan Angtus, tarkasteli meitä hetken aikaa, nyökkäsi sitten hyväksyvästi, kun emme olleet pakoilleet hänen suoraan silmiin tuijottavaa katsettaan ja kysyi sitten:
- Tekö olette ne kaksi kaukaa tullutta velhoa, jotka haluaisivat keskustella kanssani?
- Kyllä, vaikkakaan minä en ole velho vaan tämä veljeni tässä, veljeni tokaisi, osoittaen minua.
- Istukaa olkaa hyvät, vanha mies kehotti.
- Minä olen muuten Angtus, maagi ja Kolmen terässilmän killan johtaja, hän jatkoi.
Keskustelimme erilaisista velhojen ryhmittymistä ja tavoista ja saimme selville, että Angtus oli tosiaankin se kirouksien poiston ja henkien manauksen spesialisti, jota olimme etsineet.
Veljeni kertoi tarinan eräästä velhosta, joka oli hulluna hevosten kasvattamiseen, ja sillä aikaa minä katselin Angtuksen kahta henkivartijaa vampyyrinkatseellani. He alkoivat näyttää pian perin uneliailta, ja heidän silmäluomensa painuivat kiinni. Onneksi miekkoset eivät kuorsanneet. Tämän tein vain siksi, etteivät he aiheuttaisi ongelmia, mikäli Angtus saisi jollakin konstilla selville, että minä olin vampyyri.
Angtus nauroi veljeni tarinalle, eikä huomannut vartijoidensa nukahtamista, vaan jatkoi tarinan kuuntelemista. Molemmat mukanamme saapuneet velhot olivat myös keskittyneet kuunteluun. Veljeni taidot tulivat tässä esiin: hän suorastaan lumosi kuulijansa tarinallaan.
Saatuaan tarinansa päätökseen, veljeni alkoi selostaa Angtukselle omaa tarinaansa, kertoen kuitenkin sen kolmannessa persoonassa ja keksityillä nimillä.
- Erikoinen tarina, vai? veljeni kysyi Angtukselta tarinan loputtua.
- Lykantropia ei tosiaankaan ole kovin yleistä ainakaan täälläpäin maailmaa, Angtus totesi mietteliäänä.
- Pystyykö lykantropian vaikutuksia muuten mitenkään poistamaan? kysyin muina miehinä, mutta sisimmässäni odotin jännittyneenä vastausta. Tästä kysymyksestä riippuisi veljeni tulevaisuus.
- Syntyperäistä lykantropiaa on mahdoton kumota. Tarinassa esiintynyt kirouksen vuoksi aiheutuva lykantropia voi olla mahdollista kumota. Olisipa mielenkiintoista päästä kokeilemaan taitojaan jumalien asettamaan kiroukseen, Angtus pohti.
Veljeni päätti tehdä ratkaisevan liikkeen ja virkkoi Angtukselle:
- Minä oikeastaan vääristelin hiukan tarinaa. Lykantropian valtaan tarinassa joutunut henkilö olin todellisuudessa minä itse. Kärsin tuon kirouksen seurauksena täysikuulykantropiasta. Siksi olemme tulleet luoksesi, koska olet varmasti ainoa henkilö koko maailmassa, joka voi poistaa kirouksen ilman jumalien apua. Ja jumalista ei liene apua, kun satun olemaan ateisti...
Angtus katsoi miettivästi veljeäni. Jonkin aikaa asiaa pohdittuaan, hän sanoi:
- Voisin kyllä auttaa, koska tapauksesi on kovin kiinnostava, vaikka en enää yleensä itse tee vaarallisia loitsuja, olenhan jo vanha mies. Kuitenkin kiltamme vakiintunut laki määrää, että velhon on veloitettava palveluksistaan sen vaativuuden mukainen palkka.
- Tuo ei ole mikään ongelma, tokaisin, kaivaen viittani kätköistä painavan vyöpussin ja heittäen sen Angtuksen kirjoituspöydälle. Angtus avasi sen ja huudahti hämmästyksestä. Pussi oli nimittäin täynnä kultarahoja, jotka olivat vain noin kolmannes koko rahavarastostamme.
- Tämä riittää mainiosti, Angtus sanoi, silmät ahneudesta kiiluen. En viitsinyt ruveta tinkimään, vaan kehotin häntä pitämään koko pussin, jos hän onnistuisi vapauttamaan veljeni kirouksen vallasta.
Angtus loitsi pienen loitsun, jolla hän tarkisti rahojen aitouden, ja huomasi vasta silloin henkivartijoidensa vetelevän hirsiä. Hän näytti erittäin harmistuneelta ja heilautti käsiään ja lausui muutaman taikasanan. Niiden vaikutus oli tehokas: henkivartijat pomppasivat ylös kuin sätkyn saaneina.
- Näinkö te vartioitte herranne henkeä? hän huusi noloille vartijoille, jotka säälittivät vähän minua, sillä eiväthän he mitään olleet katseelleni mahtaneet.
Angtus rauhoittui pian ja alkoi valmistella kirouksen poistamisen vaatimaa seremoniaa. Hän lähetti meitä auttaneet velhot vartioimaan työhuoneen ovea ja estämään jokaisen sisälle pyrkivän aikeet, jottei häntä häirittäisi kesken tärkeän rituaalin.
Parin tunnin valmistelujen jälkeen itse rituaali alkoi. Angtus ryhtyi lausumaan voimallisten loitsujen maagisia sanoja, vedettyään paksut, mustat verhot ikkunoiden eteen. Huoneen valtasi maaginen tunnelma. Angtuksen henkivartijat vaikuttivat melko hermostuneilta, ja siksi Angtus käski heidän ulos, jotta he eivät pilaisi rituaalia.
Loitsujen lukeminen kesti tunnin, ja Angtus joutui useaan otteeseen lunttaamaan sanoja ja eleitä ikivanhoista pergamenttikääröistään. Veljeni jaksoi seurata rituaalia tarkkaavaisena, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään. Minä sen sijaan opin siitä kosolti uusia loitsuja ja niiden osia, joita en tuntenut.
Kun rituaali lopulta oli ohi, Angtus lysähti uupuneena tuoliinsa ja pyysi minua päästämään velhot ja henkivartijat sisään ja avaamaan ikkunaverhot. Tein niin kuin hän pyysi ja velhot astuivat sisään, innokkaina kuulemaan, onnistuiko rituaali.
- Olen poistanut kirouksen. Se ei enää vaivaa sinua, Angtus lausahti veljelleni.
- Onko se totta? veljeni kysyi epävarmana.
- Kyllä. En minä valehtele, Angtus vastasi.
- Hyvä on. Tehdäänpä pieni koe, sanoin, loitsien Angtukseen totuuden paljastavan loitsun.
Angtus toisti poistaneensa kirouksen, ja uskoin sen olevan totta, sillä luotin sentään loitsuuni, vaikka Angtus olisi kuinka voimakas maagi tahansa.
Kiitimme Angtusta, ja minä ojensin hänelle erään mielenkiintoisen pergamentin, jossa kerrottiin loitsusta, joka parantaa tehokkaasti miekalla aiheutetun haavan. Kahdelle velholle ojensin yhteiseksi lupaamana parannusloitsun pergamentin. Sen jälkeen lähdimme.
Tämän jälkeen veljeäni ei ole enää vaivannut täysikuulykantropia, mutta olemme lopettaneet temppeleiden ryöstelyn, sillä parempi pelata varman päälle, kun jumalat ovat pelissä mukana.

Pääsivu
RuneQuest
Seikkailut
Pelihahmot
Tarinat
Kartat
Lomakkeet
Käännökset
Irkkipelit
Muuta
Palaute
Vieraskirja