Auringonlaskun jälkeen
Täysikuu valaisi pihamaata. Viisi hahmoa hiipi pihan poikki. Teräksinen lyhytmiekkani välähti kiinnittäen pihaa vartioivat vartiomiehen huomion. Epäonnekseen tämä typerys ei huutanut hälytystä, vaan ähkäisi tukahtuneesti, kun iskin häntä miekallani vatsaan. Neljä käskyläistäni hoiti homman loppuun.
Yksi heistä kumartui ruumiin ylle ja upotti hampaansa vartijan käteen. Hän ryhtyi imemään verta jääden samalla vartioimaan paluureittiämme.
Me muut jatkoimme matkaa kohti edessä häämöttävää ovea. Hiivimme ja käytimme talon luomia varjoja hyväksemme piileskelyssä. Pääsimmekin ovelle ilman ongelmia. Kumarruin oven lukon ääreen ja vetäisin tiirikkani esiin.
Olen melko taitava murtovaras, sillä olin edellisessä elämässäni varas. Olen tietysti säilyttänyt entiset kykyni tässä epäkuolleessa muodossa, jossa sinäkin yönä olin. Olin siis yksi viidestä vampyyristä, jotka tunkeutuivat erään korkea-arvoisen aatelisen pihalle.
Lukko napsahti auki ja työnnyin sisään. Tavallisesti me vampyyrit emme näe pimeässä yhtään ihmisiä paremmin, mutta kuten sanoin, olin ennen varas ja siksi minulla on normaalia parempi näkökyky pimeässä.
Yksi alaisistani, Vloglof, sytytti soihdun ja piti siitä tiukasti kiinni, koska tuli aiheuttaa meille vampyyreille kammottavaa vahinkoa.
Suuressa eteisessä, jonne olimme tulleet, oli kolme ovea ja seinät, jotka joku kuuluisa seinämaalari oli koristellut erilaisilla kuvioilla.
- Se on tämä ovi, kuiskasin viitaten kullalla koristeltua ovea, joka oli suoraan ulko-ovea vastapäätä.
- Hoidetaan homma siististi ja nopeasti, yksi alaisistani, Tiffil nimeltään, sihahti.
Kumarruin taas tiirikkani kanssa ovelle, jonka sain auki vielä ulko-oveakin nopeammin. Työnsin oven varovasti auki. Sen takana oleva käytävä oli tyhjä. Hiivin käytävän päähän ja ryhdyin jälleen murtopuuhiin.
Ovi aukeni äänettömästi ja me kaikki neljä syöksyimme sisään aseet valmiina. Tunnelma oli jännittynyt, niin kuin aina ennen tappamista.
Soihtu valaisi hienosti kalustetun makuuhuoneen. Huone oli kuitenkin ällistykseksemme tyhjä.
- Tässä on jotakin mätää, sihahdin muille.
Samassa yön hiljaisuuden rikkoi vertahyytävä kiljahdus. Se kuului pihalta. Sillä hetkellä ymmärsin puuhamme epäonnistuneen.
- Ikkunoista ulos! huusin alaisilleni ja iskin itse miekallani ikkunaluukun salvan hajalle. Luukut lennähtivät auki potkuni voimasta. Jähmetyin paikalleni. Ikkunan alla seisoi viisi mustiin viittoihin pukeutunutta miestä, joista kahdella oli soihdut ja kahdella muulla miekat esillä, mutta, mikä pahinta, viidennellä miehellä oli kädessään rautainen risti, kuoleman tunnus, vastakohta meidän vampyyrien epäkuolleisuudelle.
Peräännyin ikkunan äärestä ja muut seurasivat esimerkkiäni. Syöksyimme ovelle ja käytävään saavuttuamme paiskasin oven kiinni ja se napsahti lukkoon.
Syöksyimme ulko-ovelle, mutta avattuani oven, näin pihalla hahmoja, jotka syöksyivät taloa kohti. Hahmot olivat pukeutuneet tummiin ja heillä oli soihtujen lisäksi ristejä.
Näin kolmen hahmon kumartuvan paikalle, jossa kuollut vartija makasi. Soihtu valaisi tapahtumaa. Kaksi miestä, joiden arvasin olevan Humaktin, kuolemanjumalan palvojia ja armottomia vampyyrien vastustajia, pitelivät vartijaa vieläkin imevää alaistani kiinni. Kolmas upotti ristin vampyyrin rinnan läpi ja se luultavasti lävisti onnettoman alaiseni sydämen, sillä hän lakkasi liikkumasta ja lötkähti veltoksi.
Vampyyrin kohtalo on karmea, mikäli hänen sydämensä lävistetään ristillä, pää irrotetaan ja lopuksi ruumis poltetaan. Vampyyri on sieluton olento, joka tuhouduttuaan ei pääse taivaaseen tai helvettiin, vaan poistuu kokonaan elämästä ja kuolemasta, koska hänellä ei ole silloin enää maallista ruumista, eikä henkeä lähtemään taivaaseen tai helvettiin. Vampyyri on vain järki kuolleessa ruumiissa. En viitsi selittää tarkemmin kammottavia vampyyrinluontimenoja.
Painoin kuitenkin oven kiinni ja se napsahti lukkoon. Ovi pidättelisi heitä hetken. Meidän olisi joka tapauksessa päästävä pois talosta ja sen lähistöltä. Pako ei tuntunut mielestäni mitenkään nololta, sillä olihan meitä vastassa fanaattinen joukko, jolla oli ylivoima ja, mikä pahinta, ristejä.
Ulko-oven takaa kuului huutoa ja sitten joku ryhtyi hakkaamaan ovea. Iskut panivat oven tärisemään, mutta onneksemme se kesti. Ainakin vielä. Miten sivistymättömiä he olivatkaan, kun hakkasivat ovea, eivätkä tiirikoineet sitä!
Naurahdin omille ajatuksilleni. Toiset katsoivat minua kummastuneina ja hymy häipyi kasvoiltani.
- Meidät on saarrettu. Taidamme joutua taistelemaan, totesi Defek, yksi alaisistani, ilmeettömästi.
Olin varma, että talo oli piiritetty ja siksi olin juuri aikeissa ehdottaa pakotieksi makuuhuoneen ikkunaa, kun makuuhuonetta edeltävän käytävän ovi aukeni ja sisään syöksyi ikkunan takana seisoskellut viiden miehen ryhmä.
Aseemme lennähtivät esiin kuin käskystä. Kävimme humaktilaisten kimppuun sillä raivolla, jolla me vampyyrit puolustamme ainoaa olemassaolon muotoamme. Otin itse osalleni ristimiehen ja toisen soihtumiehen. Minun tuli johtajana ottaa pahimmat vastustajat itselleni ja olihan minulla vuosisatojen kokemus ristiä, tulta ja ylivoimaa vastaan.
Kävin hyökkäykseen ja pakotin vastustajani puolustuskannalle. Hämäsin ristimiestä ja iskin ristin hänen kädestään. Olisin voinut huokaista helpotuksesta, mutta tiukan tilanteen vuoksi en kuitenkaan tehnyt sitä.
Torjuin soihtumiehen avuttoman huitaisun ja iskin takaisin vastustajalleni tuhoisalla seurauksella: miekkani iski häneltä oikean käden siististi irti. Käden menettänyt katsoi järkyttyneenä paikkaa, jossa vain hetki sitten oli ollut hänen miekkaa pitelevä kätensä. Sitten hän kaatui maahan tuskan aiheuttaman shokin kaatamana. Veri suihkusi kädentyngästä vuolaasti.
Ristiä pidellyt mies, tai oikeastaan poika vielä, katsoa tapitti kädetöntä toveriaan järkyttyneenä. Olisin voinut surmata hänet siihen paikkaan, mutta säälin häntä ja iskin pojalta miekan pois. Tein vielä välttämättömän: kumautin hänet tajuttomaksi miekkani lapella.
Sillä aikaa alaiseni olivat nitistäneet vastustajansa ja minä nappasin tajuttoman pojan kainalooni ja syöksyin makuuhuonetta edeltävään käytävään. Muut seurasivat minua.
Riensin käytävän läpi makuuhuoneeseen, jonka ovi oli onneksi auki. Myös ikkuna oli auki, eikä sen luona näkynyt ketään. Hyppäsin ulos ikkunasta ja alaiseni tulivat perässä.
Juoksimme pitkin kaupungin katuja, eikä kukaan ahdistanut meitä. Saavuimme pian vanhan talon luo, joka oli minun ja miehieni tukikohtana.
Vedin avaimen esiin ja avasin talon oven. Livahdimme sisään. Talossa vallitsi ummehtunut ilma, luulisin. En vain pysty haistamaan erilaisia tuoksuja, sillä olenhan vampyyri, jonka kuolleet keuhkot eivät toimi ja jonka ruumista liikuttaa vain epäkuolleisuuden voima, kuten muitakin vampyyrejä.
Mieheni avasivat kellarin luukun ja astuimme portaita pitkin hämyisään kellariin, joka toimi asuntonamme.
Laskin vankini maahan ja Defek iski tulta. Hän sytytti öljylampun, joka valaisi synkkää huonetta. Huoneen ainoana kalustuksena oli vanha pöytä ja viisi lahonnutta tuolia.
- Hae vettä! murahdin Defekille, joka totteli heti. Hän oli yksi uskollisimmista miehistäni ja olisi vaikka lävistänyt itsensä ristiin, jos olisin käskenyt.
Pian minulla oli kupillinen vettä ja heitin sen vangitsemani nuorukaisen päälle. Hän alkoi pian tulla tajuihinsa ja avasi silmänsä.
Näky oli varmasti järkytys pojalle, sillä kukapa haluaisi olla neljän vihaisen vampyyrin armoilla, kun heidät on petetty ja yksi heidän tovereistaan on tuhottu. En kuitenkaan paljastanut raivoani vaan pidin kasvoni ilmeettöminä.
- Emme tee sinulle pahaa, jos kerrot meille, kuinka tiesitte odottaa tuloamme, sanoin ystävällisesti, mikäli se on mahdollista vampyyrille.
- Se mies kertoi, nuorukainen vastasi peloissaan.
- Mikä mies? kysyin jännittyneenä.
Poika kuvaili miehen noin 180 senttiä pitkäksi vaaleahiuksiseksi ja sinisilmäiseksi mieheksi, jolla oli upea rautainen lyhytmiekka, joka oli koristeltu kullalla ja hopealla.
Kuvauksesta arvasin miehen olleen vanha tuttavani Vandolf, vampyyripäällikkö, joka oli arvoltaan minun tasollani. Välini häneen eivät olleet koskaan olleet kovin hyvät. Vandolf kidutti vankejaan, mitä minä en koskaan tehnyt. Tapoin heidät vain välttämättömyyden pakosta.
- Vandolfin on kuoltava, totesin kylmän rauhallisesti.
- Näin on, vastasivat mieheni kuorossa.
Kaupungin vampyyrien ylipäällikkö oli kieltänyt vampyyrejä surmaamasta toisiaan, mutta meikäläiset tappoivat toisiaan epäsuorasti juonien avulla. Se valitettavasti oli heikentänyt meidän yhtenäisyyttämme.
Kerroin pojalle kaiken minkä tiesin Vandolfin piilopaikasta, joka oli autio maalaistalo kaupungin ulkopuolella. Poika kuunteli tarkkaavaisena, mutta odottaen joka hetki hampaiden työntyvät lihaansa.
Sitten sidoin pojan silmät ja kuljetimme hänet lähelle Humaktin temppeliä. Sanoin hänelle hiljaa:
- Näkemiin. Muista, että säästin henkesi. Katso korvaukseksi, että teikäläiset tekevät jotakin ikävää Vandolfille. Ja onnea elämääsi. En muistele sinua pahalla.
Sitten poistuimme etsimään uutta asuntoa, sillä Vandolf saattaisi paljastaa sen humaktilaisille kostaakseen minulle.
Viikon kuluttua kuulin eräältä ystävältäni Vandolfin saaneen ristin rintaansa humaktilaisten hyökkäyksessä tämän piilopaikkaan.
Kostoni oli siis suoritettu.
|
|