Viimeinen mahdollisuus
Päivä porotti siniseltä taivaalta. Hiekka oli tulikuumaa ja jokainen askel poltti jalkoja, sillä sandaalien pohjat olivat kuluneet puhki. Miesjoukko jatkoi kuitenkin väsymättä matkaa.
He olivat vaatteiltaan nuhruisia, melkein ryöväreiden näköisiä. Kuitenkin heidän aseistuksensa oli erinomainen ja mieli pirteä. Ruokaa ja juomaa oli lastattu kameleiden selkään, jotka astelivat väsymättöminä miesten perässä.
Aivan toisenlainen tunnelma oli vallinnut kolme päivää sitten, kun Tashelan sulttaanin joukot olivat tuhonneet yllätyshyökkäyksellä Sfifin sulttaanin viidennen rykmentin, johon nämäkin palkkasoturit olivat kuuluneet. Ei tietenkään aivan kaikkia rykmentin sotilaita, mutta rykmentti oli isketty hajalle ja verilöyly oli ollut melkoinen.
Tämän palkkasoturijoukon johtaja oli Zor Flavok, kuuluisa palkkasoturi ja Tashelan sulttaanin vannoutunut vihamies, jonka perhe oli palanut elävältä tashelalaisten hyökättyä Zorin kotikylään. Zor oli ollut metsästämässä ja kun hän oli palannut antilooppi saaliinaan, oli jäljellä vain palaneiden majojen jäänteitä ja hänen vanhempiensa, veljiensä, siskojensa ja ystäviensä ruumiit tuhkaksi muuttuneina. Siitä lähtien hän vainosi säälittä tashelalaisia ja tappoi heitä armotta, sekä miehiä että naisia ja lapsiakin.
Miesryhmässä oli kolmetoista soturia, jotka olivat alkuperäisen palkkasoturijoukon jäseniä. Lisäksi joukkoon oli myöhemmin liittynyt ryhmä Etelä-Sfifin tummia sotureita, joita oli jäljellä enää parikymmentä. He olivat aavikolla kuin kotonaan, sillä heidän kotiseutunsa oli hiekkaerämaata, jonka asukkaille kameli oli elinehto. Sen vuoksi tummat soturit olivat mestareita käsittelemään kameleita, eikä ryhmän kantojuhtien kanssa ollut ongelmia. Ne oli ryöstetty eräästä pienestä kylästä aavikon reunalta.
Zor oli jo aikaisemmin huomannut, ettei Sfifin sulttaanikunta pystyisi enää kovinkaan pitkään puolustautumaan tashelalaisia vastaan. Oli sattunut pieniä ja merkityksettömältä vaikuttavia taisteluita, jotka Zorin joukot olivat hävinneet. Viidennen rykmentin menetys oli vain naula arkkuun.
Zor oli paennut, sillä hän tunsi Tashelan sulttaanin leppymättömän vihan vihollisiaan kohtaan ja sulttaanilla oli vielä Zoria vastaan yksityistä vihaa ja pelkoa, koska tämä oli tunkeutunut sulttaanin palatsiin salaa ja vieläpä haavoittanut tätä suurta johtajaa. Mutta pahempi teko oli se, että Zor oli saanut käsiinsä kaksi sulttaanin tytärtä ja antanut teloittaa heidät silmääkään räpäyttämättä. Tämä oli syynä Zorin pakenemiseen.
Hän oli kuitenkin suunnitellut pakenevansa Etelä-Sfifin viidakkoiseen länsiosaan ja keräävänsä sieltä miehiä tashelalaisia vastaan. Se oli hänen yrityksensä pelastaa valtakunta ja jos hän epäonnistuisi, hän kuolisi. Zor ei kuitenkaan aikonut epäonnistua. Tämä olisi viimeinen ja suurin mahdollisuus tuhota Tashelan sulttaani, tietysti, jos hän saisi pelottomia sotureita riittävästi mukaansa.
Porottava aurinko laskeutui ja ilta saapui. Miehet leiriytyivät ja purkivat kameleilta kuormat. Vartiovuorot sovittiin. Lämpötila laski nopeasti ja ilta kylmeni. Miehet kääriytyivät huopiinsa ja söivät ateriansa, joka koostui lähinnä kuivatusta lihasta. Sitten miehet alkoivat vähitellen käydä nukkumaan, sillä huomenna jatkettaisiin matkaa ja ihmisten ja eläinten täytyisi kestää taas kuumaa aurinkoa.
Yö sujui hankaluuksitta, ellei paria kojoottia voi sellaiseksi laskea. Ne kuitenkin pakenivat, kun vartijat heittelivät niitä nuotiosta sytyttämillään puunpalasilla. Lähellä kasvavista pensaikoista nuotioon saatiin lisää polttoainetta.
Matka jatkui ja hiki virtasi, kun aurinko porotti taivaalta kuumana.
Keskipäivän aikoihin miehet huomasivat lähestyvän pölypilven horisontissa.
- Aseet esille ja taistelumuodostelmaan! Zor komensi.
Hänen kaksi alipäällikköään järjestivät miehet taistelumuodostelmaan. Reunoilla seisoi raskas jalkaväki ja sisäpuolelle ryhmittyivät tummat soturit. Myös kamelit olivat ringin sisäpuolella. Mustat miehet ottivat pitkät sarvijousensa esiin ja kiinnittivät nuoliviinit selkäänsä.
Pölypilvi oli kohta jo niin lähellä, että soturit erottivat pölypilven edellä laukkaavan kamelijoukon. Pian erottuivat myös ratsastajat, pitkiä peitsiä pitelevät kaapumiehet.
- Ne ovat shlefejä, Zor totesi kuivasti. Shlefet olivat kuuluisia siitä, etteivät he koskaan säästäneet ketään, vaan tappoivat kaikki muukalaiset, jotka uskalsivat tunkeutua heidän pyhille mailleen. Heidät erotti muista paimentolaisista tarkastelemalla heidän kaapujaan, jotka olivat keltaisia ja niihin oli kuvattu punainen aurinko.
- Pistä miehesi ampumaan. Näistä tehdään selvää, Zor murahti Medalelle, tummien sotureiden johtajalle, toiselle alipäällikölleen.
Medale karjaisi käskyn ja soturit kohottivat jousensa, tähtäsivät nopeasti ja laukaisivat.
Vaikutus oli tuhoisa, sillä kolmenkymmenen shlefen miesjoukosta puolet kupsahti kamelin selästä joko kuolleina tai haavoittuneina. Tämä joukko ei ilmeisesti ollut koskaan nähnyt jousia, sillä he jäivät ällistyneinä paikoilleen ja uusi nuolisade harvensi heidän joukkojaan. Vasta sitten jäljelle jääneet kahdeksan shlefeä älysivät karauttaa pakoon.
Pakenijoihin ei tuhlattu nuolia, mutta valkoihoiset jalkamiehet lähtivät syöksymään alipäällikkönsä Celedin johdolla maassa lojuvien shlefejen kimppuun. Muutama pystyi jonkinlaiseen vastarintaan, mutta hekään eivät kestäneet kuin hetken Zorin sotureiden pitkiä keihäitä vastaan. Muutamat onnettomat sapeliniskut torjuttiin kilvillä ja pian kaksikymmentäkaksi paimentolaista makasi kuolleina maassa. Armoa ei annettu, eikä pyydetty. Koko ikänsä ratsun selässä istuneista shlefeistä ei ollut vastusta jalkaisin.
Kuolleita shlefeiltä otettiin kaikki hyödyllinen tavara. Tummat soturit saivat muutaman kamelinkin kiinni ja ne liitettiin joukon kameliryhmään.
Matka jatkui taas yksitoikkoisena, mutta ilman ongelmia.
Kolmen kuuman ja tylsän päivän kuluttua Zorin joukko saapui vihreämmälle maaperälle ja vielä päivän matkattuaan metsäiseen maastoon. Vettä oli nyt saatavilla runsaasti, mutta veden vuoksi oli myös itikoita, jotka kiusasivat palkkasotureita. Ne olivat tämän trooppisen alueen suurin riesa.
Matkattuaan useita tunteja metsäisessä maastossa heidän eteensä ilmestyi kolme mustaa soturia. Heillä oli aseinaan keihäät ja jouset. Vaatetuksena oli ainoastaan lannevaate.
Zor oli ollut alueella ennenkin ja tiesi, että heitä oli tarkkailtu jo pitkään. Hän huomasi tulijoiden olevan päälliköitä ja teki rauhaa ilmaisevan merkin. Päälliköt vastasivat merkkiin ja yksi heistä kehotti Zoria seuraamaan heitä kylään, puhuen huonoa sfifiä.
- Tulemme kyläänne mielellämme, Zor vastasi päälliköiden yllätykseksi heidän omalla kielellään. Päälliköt hämmästelivät tätä, sillä vain harva valkoihoinen jaksoi opetella heidän kieltään ja vielä harvempi puhui sitä yhtä virheettömästi kuin Zor.
Päälliköiden johdattaessa ryhmää pieniä polkuja pitkin kylää kohti, Zor kertoi olleensa pari vuotta sitten tummien keskuudessa ja mainitsi vielä parin päällikön nimet, jotka hän vielä muisti.
Kun he saapuivat kylään, ihmiset tungeksivat heidän ympärillään ja kyselivät kaikenlaista. Zor hämmästytti kyselijöitä kielitaidollaan, mutta pian Zor ja hänen seuralaisensa vietiin päälliköiden majojen luokse ja eräs ylhäiseltä vaikuttava mies ryntäsi Zorin luo ja tervehti häntä ilahtuneena. Mies oli Dadata, Zorin vanha ystävä, joka oli ollut melko alhaisena päällikkönä, kun Zor oli nähnyt hänet viimeksi. Nyt hän oli heimonsa johtajaneuvostossa toiseksi korkein päällikkö. Dadata tervehti myös Zorin alipäällikköä, Celediä, jonka hän myös tunsi.
Celed oli arvoitus Zorin miehille ja jopa Zorille itselleen. Celedin huhuttiin olevan jonkun ylhäisen miehen poika, mutta kukaan ei tiennyt tarkemmin hänen alkuperästään. Zoriin Celed tutustui eräässä kahakassa viitisen vuotta sitten. Hän oli silloin vain 18-vuotias, mutta erinomainen käsittelemään lyhytmiekkaansa. Myöhemmin Zor nimitti nuorukaisen alipäällikökseen.
Celed oli hiljainen, mutta tehokas. Hän ei kuitenkaan suostunut koskaan teloittamaan ketään, eikä ryöstellyt kuolleiden vihollisten tavaroita, mikä hämmästytti hänen tovereitaan. Taistelussa Celed tappoi arkailematta, mutta yritti tappaa nopeasti ja aiheuttamatta turhaa kipua vihollisellekaan. Hän ei silti estänyt tovereitaan surmaamasta viattomia siviileitä. Jos joku kyseli Celediltä hänen alkuperästään, Celed ei vastannut, vaan oli aivan kuin ei olisi kuullut koko kysymystä. Zor ei kysellyt turhia ja Celed kunnioitti johtajaansa hänen taistelukykyjensä vuoksi.
Dadata komensi kyläläisiä tuomaan syötävää ja juotavaa nälkäisille matkamiehille. Ruokaa tuotiin ja kylä juhli Zorin ja hänen miestensä vierailua.
Dadatan heimo oli ollut jo pitkään Sfifin sulttaanin liittolainen ja tähän Zor perusti toivonsa saada miehiä taistelemaan Tashelan sulttaania vastaan. Heimon suuret ja metsäiset maat sijaitsivat parin päivämatkan päässä Tashelan rajasta. Autiomaa taas erotti heimon maat ja Sfifin sulttaanikunnan toisistaan. Ystävyysliiton vuoksi tashelalaiset olivat teoriassa heimon vihollisia, mutta tashelalaiset olivat avoimien seutujen asukkaita, eikä heillä ollut mitään halua tunkeutua metsiin taistelemaan.
Dadata kertoi miestensä tehneen muutamia ryöstöretkiä liian lähellä metsää sijaitseviin tashelalaisiin kyliin ja antoi ylpeänä miehilleen käskyn tuoda ryöstöretkillä napatut vangit eteensä.
Vankeja oli tusina, kaikki melko nuoria naisia tai miehiä. Dadata kertoi yrittäneensä vaatia vangeista lunnaita, jollaisesta menettelystä hän oli kuullut Zorilta. Suunnitelma oli kuitenkin epäonnistunut, sillä vankien sukulaiset olivat liian köyhiä maksamaan Dadatan vaatimia lunnaita.
- Siksi kysynkin sinulta neuvoa, ystäväni, että mitä voisin tehdä vangeille, Dadata päätti kertomuksensa.
Zor tiesi, että Dadata oli melko lempeä johtaja, eikä mielellään tappaisi vankeja, jotka eivät olleet edes sotureita, ainakaan jos olisi vielä edes pieni mahdollisuus hyötyä heistä tappamatta heitä.
- He ovat tashelalaisia, eikä heistä ole enää mitään hyötyä. He ovat samaa kansaa, joka tappoi vanhempani, sukulaiseni ja ystäväni. Anna heidät minulle, niin annan teloittaa heidät, eikä sinun tarvitse enää huolehtia noista köyhimyksistä, Zor sanoi Dadatalle tuimasti.
- Se voisi järkevin ratkaisu. Tiedäthän, etteivät mieheni surmaa vankeja, ellei ole pakottava tilanne, Dadata lausui hieman helpottuneena.
Celed oli kuunnellut keskustelua, mutta hänen silmänsä tuijottivat erästä vankia.
Vanki, jota Celedin silmät tapittivat, oli nuori, ehkä 20-vuotias, tyttö, eikä suorastaan hohkaisevan kaunis, mutta melko kaunis kuitenkin. Ja, mikä tärkeintä, Celed oli tunnistanut hänet, vaikkei ollut nähnyt tyttöä vuosiin.
Zor oli antamaisillaan miehilleen käskyn kuljettaa vangit kylän ulkopuolelle, kun Celed sai vihdoin suunsa auki ja sanoi painokkaasti:
- Ei.
Zor käännähti alipäällikköönsä päin hämmästyneenä. Tätä ennen tämä ei ollut koskaan vastustanut Zorin käskyjä.
- He ovat vihollisia ja ansainneet kuoleman, Zor sanoi alipäällikölleen moittivasti.
- He eivät ole tehneet meille mitään pahaa. Heitä ei tarvitse tappaa, Celed vastasi.
- Olen vannonut tappavani jokaisen tashelalaisen, Zor murahti synkästi.
- Vain minun kuolleen ruumiini yli! Celed huusi vetäisten miekkansa esiin ja siirtyen vankien ja Zorin väliin.
- Celed, oletko se sinä? tyttö kysyi hiljaa kuiskaten tashelaksi.
- Emme voi tappaa toisiamme, koska olemme vannoneet ystävyyden valan, Zor sanoi Celedille.
- Miksi nämä vangit ovat sinulle niin tärkeitä? hän jatkoi.
- Hän on minulle tärkein, Celed vastasi viitaten miekallaan tyttöön.
- Hän on jo lapsuuteni ystävä ja häntä suojellakseni olen valmis surmaamaan sinutkin, vaikkakaan en mielelläni sitä tekisi, Celed jatkoi suunnaten sanansa Zorille.
Zor kävi sisäisen taistelun valojensa välillä ja pudotti sitten miekkansa Celedin eteen ja kehotti:
- Tapa minut, niin pääset huolistasi eroon.
Celed laski miekkansa ja sanoi:
- En voi tappaa sinua. Anna vankien olla. Ethän voi kuitenkaan jokaista tashelalaista tappaa. Eivätkä nämä ole edes sinun vankejasi. Keskity mieluummin pohtimaan, kuinka voisit murskata Tashelan sulttaanin. Jos haluat tuhota hänet, et voi tehdä sitä ilman ystäviä, etkä kuolleena.
Zor katsoi kymmenen vuotta nuorempaa toveriaan ja ajatteli asioita, jotka tämä oli lausunut päin urhean palkkasoturin naamaa. Zor teki päätöksensä ja nappasi notkeasti miekkansa maasta laittaen sen tuppeen.
- Hyvä on. Vangit voivat pitää henkensä, mutta heidän täytyy olla vielä vankeina, Zor myöntyi ja ojensi kätensä Celedille.
Celed pisti myös miekkansa tuppeen, tarttui Zorin käteen ja sanoi osoittaen tyttöä:
- Muut voivat olla vankeina, mutta hän on minun.
- Sopii, mikäli se minusta riippuu, Zor myöntyi.
Celed irrotti tikarillaan tytön käsivarsien ympärille kiedotut köydet ja selitti tälle tilanteen tashelaksi. Keskustelu Zorin ja Celedin välillä oli käyty Dadatan heimon kielellä, eivätkä Zorin miehet olleet sitä ymmärtäneet.
- Tietysti tämä sopii minullekin, Dadata sanoi innokkaasti. Hän oli hetken jo pelännyt Zorin ja Celedin tappavan toisensa.
Celed kietoi kätensä tytön hartioille ja vei hänet muiden luokse kehottaen häntä syömään. Zor ryhtyi keskustelemaan Dadatan kanssa sotaretkestä Tashelan sulttaania vastaan.
Vaikka Dadata ei ollut heimon korkein päällikkö, hän oli korkein sotapäällikkö, sillä Nasheteh, Dadataa ylempi päällikkö, oli vanha ja keskittyi ainoastaan rauhanasioihin jättäen sotimisen nuoremmille.
Dadata suostui harkinnan jälkeen Zorin suunnittelemaan sotaretkeen ja viestinviejät lähtivät matkaan kootakseen tuhansia sotureita heimon mailta.
Nuotiossa käristetty liha tuoksui ja Zor ryhtyi korkeimpien päälliköiden kanssa pohtimaan sotastrategiaa. Celed ja hänen lapsuudenystävänsä keskustelivat hiljaa kuiskien. He olivat löytäneet toisensa.
|
|