Jumalanpalvelus

- Ei ole muuta Jumalaa kuin Näkymätön Jumala, ja Malkion ja Rokar ovat hänen profeettansa!

Papin lukiessa Iankaikkista kirjaa hänen suustaan puhkui ilmaa, joka muuttui höyryksi kirkon kosteassa ja koleassa salissa. Tiukasti penkille ahtautunut rahvas levitti omaa ällöttävää hajuaan ylempien kastien penkkiriveille saakka. Lisäksi kirkon lattian alle haudatut hyväsukuiset vainajat lisäsivät kirkon ilmaan oman mädäntyneen hajunsa. Soihdut ja alttarin vahakynttilät loivat väreilevää valoaan, jonka avulla rahvas saattoi tarkastella kirkon seiniin ja kattoon maalattuja kuvia pyhimyksistä ja demoneista.

Jonan piti päänsä tiukasti suunnattuna kohti saarnastuolia ja pakotti kasvonsa pysymään hurskaassa ja mietiskelevässä ilmeessään. Syrjäsilmällään hän kuitenkin vilkuili lihavaa Pontikia, Deun kreivikunnan suurimman velhopappilan oppilaiden valvojaa.

Pontik vääntelehti epämukavalla puupenkillä. Hän oli tapansa mukaan ahminut aivan liikaa ruokaa, jota hänellä oli yllin kyllin, kiitos oppilaiden ruokavalvojan aseman. Pontik ei Jonanin tietämän mukaan ollut todellakaan hurskas: hän hakkasi oppilaitaan säälimättä ja varasti heidän ruokansa ja rahansa tilaisuuden tullen. Nyt mies ei voinut näytellä röyhkeää itseään, vaan hänen oli näytettävä kunnon malkionilta. Muutoin oli aina vaara joutua inkvisition tutkinnan kohteeksi.

Jonan itse oli vasta toisen vuoden oppilas; alkeiskoulutusvuosia hänelle oli kertynyt paljon enemmän, kiitos isän, joka toimi kirjurina erään pikkuaatelisen palveluksessa. Jonan oli toki oppinut kaikenlaista mielenkiintoista mutta vihasi silti koulunsa tiukkaa kuria ja säälimättömiä opettajia. Velhojen opettaessa piti olla jatkuvasti varpaillaan: eräskin laiskuri oli saanut myrkytyksen loitsusta, kun opettaja rankaisi häntä.

Pojan katse kääntyi kirkon vasemmalle puolelle, naisten aitioon. Edessä istuivat ylpeät ja korskeat aatelisrouvat, sitten oli vuorossa harvalukuinen velhokastin naisväki ja lopuksi tavallisten ritarien vaimot ja rahvaan naiset. Kaikki tuijottivat kiinteästi saarnaajaa, vaikka vain harva ymmärsi muinaista kirkkoseshnegiä, jota jumalanpalveluksissa yhä käytettiin.

Jonan sentään sai siitä jotenkuten selvää, mutta joukkoon mahtui paljon kummallisia ja tuntemattomia sanontojakin. Vaikeaa oli ollut päästä irti maalaisesta puhetavasta, jota isän herran linnassa käytettiin. Siksi tuntui toivottomalta urakalta oppia moista mongerrusta, vaikka Jonanin täytyisi sitä päähänsä takoa, sillä isä halusi hänestä aitoa pappia, ei mitään mitätöntä kirjuria.

Toki Jonanilla oli lahjoja tulla papiksi tai ainakin velhoksi. Hän oli osoittanut kykynsä jo pienissä rukouksissa, jotka täytyi opetella ulkoa. Tosin niiden kaavamainen toisteleminen oli puuduttavaa, eikä se tyydyttänyt Jonanin luovaa mieltä. Hän halusi tehdä jotakin mahtavampaa, suurempaa ja vaikuttavampaa. Ongelmana vain oli, että velhot paheksuivat moista omapäisyyttä suuresti. Ei ole ihmisen asia asettaa vanhoja ja totuttuja tapoja kyseenalaisiksi, he vain totesivat samalla, kun hakkaisivat uppiniskaista oppilasta tukevilla kuritussauvoillaan, joita oli lumouksin vahvistettu kestämään vahvimpienkin oppilaiden selät.

Saarnaaja ryhtyi kertomaan opettavaista tarinaa Pyhästä Rokarista, joka poltettiin roviolla ilkeiden harhaoppisten tuomitsemana. Luonnollisesti tämä hurskas pyhimys saavutti kuolemansa kautta Lohdun, taivaankaltaisen tilan, johon vain hurskaat pääsevät. Jonania koko teennäinen tarina oksetti. Pääsankarin piti aina pappien tarinoissa olla tyhmä, alistuvainen ja tietysti kuollut. Jonan janosi kertomuksia uljaista ritareista ja mahtavista velhoista, joita oli lapsena kuullut Dixenin linnassa.

Äkkiä Jonan tunsi tiukan tukistuksen hiuksissaan. Se oli Pontik, jonka mielestä Jonanin ilme ei ollut tarpeeksi vakava kirkkoon. Samalla valvoja sai syyn purkaa ärtymystään oikuttelevan vatsansa vuoksi. Hän läiskäytti avokämmenellään pari kertaa oppilasta poskella, mulkaisi tätä varoittavasti ja istuutui sitten takaisin paikalleen.

Jonan ei huutanut. Hän oli oppinut, että kirkossa aiheutettu melu oli pyhäinhäväistys ja siitä seuraisi raju selkäsauna, paljon pahempi kuin muutama satunnainen läiskäys ja tukistus. Jonan painoi päänsä nöyrästi alas kuin rukoillakseen anteeksiantoa Jumalalta siitä, ettei ollut tarpeeksi avoin Hänen sanalleen. Hiljaa mielessään Jonan kuitenkin hautoi kostoa inhalle valvojalle.

Saarnaaja aloitti saarnansa yhteiskunnallisen osuuden. Hän kertoi laveasti, kuinka välttämätöntä oli, että ihmiset luokiteltiin syntyperänsä perusteella neljään kastiin.

- Jumala on tehnyt meistä erilaisia. Toiset Hän on luonut hallitsemaan. Heitä kutsumme ylimyksiksi, ja he hallitsevat viisaasti alempiaan. Velhot ovat Jumalan sanansaattajia ja mystisen taikuuden mestareita. Heidän työnsä on palvella herrojaan ja sitä kautta Jumalaa. Ritareiden osa on taistella ja puolustaa rahvasta ja ylempiään. Heidän hyveensä on kuuliaisuus herralleen. Talonpojat puolestaan viljelevät maata ja tuovat ruoan ylemmilleen. Heidän osansa on helpoin, sillä heiltä vaaditaan vähiten. Ihmisen suurin hyve on toteuttaa oman kastinsa luonnetta parhaalla mahdollisella tavalla.

Jonan antoi saarnan valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Moiset jorinat olivat itsestäänselvyyksiä, aivan kuin se, että mies on naista ylempänä, ihminen eläintä ja pyhimys tavallista syntistä. Miksi kummassa pappien piti jatkuvasti hokea moisia kliseitä? Eikö heillä olisi mitään luovempaa sanottavaa?

Poika antoi ajatustensa lentää vapaasti mutta säilytti ulkoisen naamionsa. Hän ajatteli taikoja, joita oli oppinut. Jonan osasi muutamia suoja- ja taisteluloitsuja nuoresta iästään huolimatta. Kaikkein rakkaimmat loitsut olivat kuitenkin hänen illuusioloitsunsa, jotka vanha ja juoppo kotilinnan kappalainen oli hänelle opettanut. Niillä hän oli leikkinyt lapsena vaikka ei koskaan kertonut niistä kenellekään. Jonanista tuntui, että muutoin hänen oma pieni salaisuutensa olisi haihtunut ja muuttunut osaksi kurjaa koulutusohjelmaa. Eivätkä velhot pitäneet illuusioista. Nehän olivat jumalanpilkkaa ja rienasivat Hänen luomaansa maailmaa.

Hiljaa itsekseen Jonan alkoi tapailla illuusiohajuloitsun sanoja ja eleitä. Hän hätkähti havaitessaan, että oli miltei jo loihtinut mehevän paistin tuoksun täyttämään kirkon. Jonan aikoi lopettaa mutta päättikin sitten jostakin mielenoikusta lukea loitsun loppuun saakka seurauksista piittaamatta. Jonan lausui loitsun viimeisen sanan ja heilautti kättänsä lopetusliikkeeseen. Hän erotti heikkoa lihan tuoksua, joka levisi kauemmille penkkiriveille. Haju voimistui loitsun alkaessa vaikuttaa.

Aluksi ihmiset näyttivät nuuhkaisevan ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Vihdoin, kun haju ei kadonnutkaan, he vilkuilivat salavihkaa toisiinsa. Varmaa oli, että joku oli tuonut kirkkoon mehevän paistin ja mutusteli sitä jossakin. Ei kirkkokansa siitä muuten olisi välittänyt, mutta mieltä sapetti se, että joku herkutteli laittomasti, eivätkä muut saaneet mitään.

Lopulta paistin tuoksu ylsi papin saarnastuoliin saakka. Tämän silmät pyöristyivät järkytyksestä ja kieli sekosi sanoissaan. Pappi antoi katseensa kiertää pitkin penkeillä nöyränä istuvaa kansaa. Hän ei nähnyt syyllistä mutta hypähti vihaisena ylös ja karjaisi:

- Joku häpäisee pyhää toimitusta! Ottakaa kiinni kirottu kerettiläinen!

Saarnan kuulijoiden keskuudessa puhkesi kova mylläkkä. Ihmiset tungeksivat ja koettivat löytää syyllisen, jotta eivät itse joutuisi uhrin osaan. Pian joku äkkäsikin nyreäilmeisen Pontikin, velho-oppilaiden valvojan, saappaanvarressa pienen paistin. Ritareita huudettiin paikalle, ja pari kookasta rengaspaitaista soturia riensi paikalle, kiskoi ällistyneen valvojan ylös penkiltä ja kiikutti hänet jumalanpalvelusta johtavan papin luokse kirkon etuosaan.

Pontik vietti lopun jumalanpalveluksen jalkapuussa, ja myöhemmin hänet tuomittiin jumalanpilkasta roviolla poltettavaksi. Kuolema oli tuskallinen ja pelottava, mutta ihmisillä oli hauskaa. Harvoinhan tällaista huvitusta tarjottiin heille arjen ankaran aherruksen keskellä.

Tapaus ei herättänyt suurta huomiota, mutta ehkä kaikkein hämmästynein oli eräs alempi apupappi, joka oli onnistunut sieppaamaan roviolle tuomitun miehen häpäisyvälineen: paistin. Mehukas herkku nimittäin katosi yllättäen, kun apupappi oli juuri haukkaamaisillaan sitä jumalanpalveluksen jälkeen. Pappi vain pudisteli järkyttyneenä päätään ja arveli katoamisen olevan Jumalan kosto hänen ahneudestaan. Eräs nuori velhonalku kuitenkin näki tapauksen ja tiesi apupappia paremmin katoamisen syyn. Olihan paisti ollut hänen taikuudella valmistamansa.